Suomi 2013. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jarmo Lampela, Ulrich Plenzdorfin näytelmän pohjalta. Tuotanto: Jarmo Lampela. Kuvaus: Aarne Tapola. Leikkaus: Kauko Lindfors. Pääosissa: Jyri Ojansivu, Juha Kukkonen, Iina Kuustonen, Meri Nenonen, Santtu Karvonen, Asko Vaarala, Timo Tuominen, Ona Kamu, Aarni Kivinen. Kesto: 95 min.
Vuonna 1774 Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti omaelämäkerrallisen kirjeromaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset, joka kuvasi herkän taiteilijanuorukaisen yksipuolista ja itsetuhoon päätyvää rakkautta. Runsaasti tulkintoja kirvoittanut klassikko innoitti Ulrich Plenzdorfin kirjoittamaan 1970-luvun kylmän sodan angstia tihkuvan näytelmän, jota puolestaan mukailee Jarmo Lampelan (s. 1964) uusi draamaelokuva.
Lähtökohta on erinomaisen mielenkiintoinen, ja elokuvan kokeellinen toteutuskin kuulostaa siltä, ainakin paperilla. Valitettavasti Lampelan ohjauksesta tuppaa uupumaan niin suuri rakkaus kuin angstikin. Katsomoon asti tunteet välittyvät vain hetkittäin, ja lopputulos on jotenkin tahattomasti hupsu.
Nuoren Wertherin jäljillä kertoo kuvanveistäjä Viitasesta (ohjaajan luottonäyttelijä Juha Kukkonen), joka on uusissa naimisissa eikä ole nähnyt poikaansa Eeroa (Jyri Ojansivu) viiteentoista vuoteen. Nuorukaisen olemassaolo konkretisoituu vasta kun tieto hänen kuolemastaan saapuu kirjeessä.
Viitanen lähtee tapaamaan ex-vaimoaan (Ona Kamu) ja muita Eeron tunteneita ihmisiä saadakseen kuvan siitä millainen tästä oli kasvanut. Tapaamme Eeron takaumissa, joissa hän haahuilee hanttihommissa, ihastuu söpöön lastentarhanopettajaan (Iina Kuustonen) ja halajaa taiteilijaksi ”vaikkei osaa yhtään piirtää”. Hän seuraa isänsä jalanjäljillä Suomenlinnaan, missä majailee vetoisessa pikku purtilossa.
Elokuva rikkoo perinteisen kerronnan keinoja mm. kuljettamalla jo kuollutta Eeroa kameralle jutustelevana selostajana, joka tarkkailee muiden toimia pilke silmäkulmassa. Yhtä vieraannuttavia ovat tarinaa katkovat jazz-purkaukset, joissa muusikot ilmaantuvat milloin minnekin päräyttelemään, ja saksankieliset Werther-sitaatit, jotka välkkyvät ilmassa kuin runolliset enteet. ”Taiteellinen” estetiikka tuo oudosti mieleen 1980-luvun teatterin.