Viime kevät. Leijonilla tukku NHL-tähtiä, lento päällä, kaikki auki ja MM-puolivälierät edessä. Lauri Marjamäen Suomi pakottaa pelisuunnitelmaansa Sveitsiä vastaan pystysuuntaiseksi ja kontrolli katoaa. Leijonat häviää ja lähtee pahasti pettyneenä kotiin tyhjin käsin.
Tämä kevät. Vuoden 2011 MM-kultaluotsi, Nuoret Leijonatkin sittemmin maailmanmestaruuteen valmentanut Jukka Jalonen on jälleen ohjaksissa. Leijonien ainoat NHL:ää tällä kaudella pelanneet pelaajat ovat Henri Jokiharju ja Juho Lammikko. Mahdollisuuksien pitäisi pelkkää pelaajalistaa pläräämällä olla huippumaiden tähtijoukkueita vastaan minimaaliset.
Mutta Leijonat vetää viikkojen mittaisen valmistautumisjakson, hioo peliään ja hitsautuu yhteen ryhmän pysyessä kasassa. Avainsana on prosessi: Jalonen ei lähde MM-kisojen alkupeleissäkään veivailemaan ottelusuunnitelmia laidasta toiseen vastustajan mukaan, vaan vetää linjakkaasti Meidän pelin raamein ottelusta toiseen. Kaikki tähtää siihen, että Suomi on vahvimmillaan, kun tosipelit alkavat ja pelaaminen on jokaisen yksilön selkärangassa.
Näin tapahtuu. Suomi rytmittää pelaamistaan kiitettävän usein pelitilanteiden kutsumalla tavalla, ei lähde pakottamaan. Ei häpeillä pistää keskialuetta tukkoon trapin keinoin, niin että vastapuolta alkaa ärsyttää. Ei kainostella kasata viisikkoa viivelähdöillä ja kiekotella niin ettei vastustaja pääse nauttimaan pelivälineestä ja hyökkäämään, vaan puolustetaan kiekolla. Ja kun vastustaja on myöhästellyt suuna päänä Suomen maalin taakse kimppuun, on voitu lyödä tämä laudalta ristipistolla.
Suomen valmennustiimi on ollut varmasti paras mahdollinen, apureina kun toimivat SM-liigan finaalijoukkueiden päävalmentajat, modernin pelin taitajat Antti Pennanen ja Mikko Manner. Jalonen on ottanut adjutanteiltaan Leijonien sapluunaan toimivia mausteita. Käytössä on ollut esimerkiksi aika ajoin vastustajan pakkaa venyttävää hyökkääjää ja selkeänä pennaslaisena elementtinä hyökkäysalueen vyöryttelevät kulmapelit puolenvaihtoineen ja pelaajien vastaliikkeineen. Suomi on tuottanut niillä pitkiä, vastustajaa väsyttäviä hyökkäyksiä ja kääntänyt pelin virtaa itselleen Ruotsia ja Venäjääkin vastaan suotuisaksi.
Pelaajat sitoutuvat monipuoliseen pelisapluunaan ja saavat toimivien raamien tuottamasta yhteispelistä itseluottamusta. Tämä säteilee myös kamppailuihin, joita Leijonat kaivaa tuon tuosta voitokseen.
Syntyy kierre, jossa Leijonat on osiensa summaa suurempi, siinä missä monella vastustajalla on toisin päin. On vastassa sitten minkälaista Ruotsin NHL-joukkuetta tai Venäjän tähtisikermää tahansa, Leijonat pelaa paremmin ja kuroo materiaalivajeesta kumpuavan hypoteettisen takamatkan umpeen. Suomi osoittaa lihaksi ja vereksi, että jääkiekko on yksilöiden yli joukkuepeli.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Toki Leijonatkin on tarvinnut laatupelaajia. Kaapo Kakko säväytti maaleillaan ja kiekkotaituruudellaan varsinkin kisojen alussa. Pudotuspeleissä kansaa on ihastuttanut tärkeitä maaleja runnonut "Mörkö-Marko" Anttila, Sakari Manninen takoi tehoja Ruotsi-pelissä ja Kevin Lankinen on torjunut voittavasti. Suomi on silti ollut ennen kaikkea tasainen joukkue isolla J:llä.
Se joukkue, Jukka Jalosen Leijonat, on kerännyt faneja, sulattanut kansan sydämet ja tehnyt samalla muutenkin Suomi-kiekolle valtavan palveluksen.
Vaikka viime vuosina on voimistunut ihailu pelaamista kohtaan, jossa mennään koko ajan miljoonaa päästä päähän, Leijonat on Jalosen komennossa näyttänyt jälleen eteen – pikantein maustelisäyksin – menestysreseptin, jolla Suomi pystyy menestymään altavastaajanakin ilman NHL-pelaajaloistoa.
Huolellisen valmistautumisen ja yhtenäisen pelaajarungon kanssa täydellisessä liitossa on ollut yhteistyön jääkiekko. Meidän peli, jossa ensisijaisina pyrkimyksinä ovat nopea pelinkääntäminen ja aggressiivinen paineistaminen, mutta jossa viljellään suhteessa vastustajan toimiin niin ikään säännöllisesti viivelähtöjä ja asettaudutaan trapiin. Leijonien pelitavassa vauhtia ennen tulee aina järki. Se pelitapa saa pelaajista valtavia varantoja irti.
