Viisikymmentä vuotta sitten tanssilavakulttuuri eli kultakauttaan. Pitkän linjan muusikko Pentti Lasanen muistelee, millainen tunnelma kiertueilla ja esiintymislavoilla vallitsi.
Helmat heiluivat ja kannat kopisivat, kun 1950−1960-lukujen tanssikansa pisti jalalla koreaksi. Pentti Lasanen muistaa, että tuolloin tanssilavoja oli jopa kolme tuhatta. Tänä päivänä on hyvä, jos paikkoja löytyy edes kolmesataa.
Lavakadosta huolimatta yksi asia on Lasasen mielestä pysynyt vuosien saatossa yhtäläisenä.
− Mene tänä päivänä myöhäisiltana ravintolaan, ja meininki on sama, kuten soidinmenoissa aina.
Vaikka tanssikansasta ei ollut pulaa, soittajilta vaadittiin monipuolisuutta.
− Jazz-musiikista kiinnostuneet muusikot olivat etuasemassa. Toiset tekivät hommia viikonloppuisin, toiset saivat monipuolisuudellaan töitä koko viikoksi.
− Aikaisempina aikoina musiikillisesti monipuoliset muusikot olivat joutuneet luopumaan järkisyiden vuoksi musiikista ja lukemaan itselleen jonkun "kunnon" ammatin. Nyt he pystyivät satsaamaan musiikkiin täysin, Lasanen kertoo.
Pääosassa orkesteri
Kuusikymmentä vuotta sitten lavojen tähti ei ollut solisti, vaan orkesteri. Lasanen muistaa eräänkin tappelun, jossa yksi kaveri jäi mylläkässä alimmaiseksi. Hän vetosi muihin huutamalla, että älkää lyökö, olen soittajan veli!
Orkestereille oli tunnusomaista myös huoliteltu olemus lavoilla.
− Silloin otettiin mallia ulkomailta. Orkesterilla piti olla bändipuku, naispuolisilla solisteilla tylliä. Se oli sitten huvittavaa, kun oltiin istuttu puvun kanssa autossa ja maantiepölyä oli tunkeutunut joka paikkaan.
− Kun istut 600 kilometriä autossa, niin kyllä siinä vähän vinksahtaa ajatukset ja puheet, Lasanen lisää.
Studio55/Jenni Kokkonen