Berliinin muurin murtuminen marraskuussa vuonna 1989 näytti lopulliselta onnenpotkulta Saksan, Euroopan ja koko kansainvälisen yhteisön kannalta. Ei näytä enää.
25 vuotta myöhemmin rajattoman riemun tilalla on hämmentävän paljon tyytymättömyyttä, epäluuloa, epäluottamusta ja jopa sodan pelkoa.
Muurin murtuminen toi Eurooppaan muutamassa vuodessa ennennäkemättömän määrän vapautta. Itä-Saksassa ihmisten alistamiseen ja loputtomaan syynäämiseen perustunut totalitäärinen kokeilu päättyi. Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.
Samaan aikaan kommunistiset diktatuurit Neuvostoliiton satelliittivaltioissa murenivat yksi toisensa jälkeen. Vuoden 1991 lopussa Neuvostoliitto lakkasi olemasta.
Historia ei tunne vastaavaa vyörytystä. Onnen, ilon ja riemun purkaukset olivat vähintäänkin perusteltuja. Kahleiden katkeaminen ja huikea yliannos vapautta aiheutti kuitenkin myös paljon pahoinvointia ja jälkitauteja, joihin Eurooppa ei ole löytänyt kunnollisia lääkkeitä.
Muurin murtumisen jälkeinen neljännesvuosisata on lisännyt taloudellista hyvinvointia sekä Saksassa että koko Euroopassa. Kiistatta. Ja kiistatta iso osa kunniasta kuuluu Euroopan unionille, joka on laajentunut itään ja ottanut käyttöön yhteisvaluutta euron.
Mutta tie ei ole ollut tasainen. Päinvastoin. EU on rämpinyt kriisistä toiseen. Jokaisen kriisin yhteydessä on ennustettu, että unioni hajoaa. Solmuja on aukaistu lisäämällä yhdentymistä kansalaisten kasvavasta vastustuksesta huolimatta.
Jugoslavian konfliktin jälkeen vahvistettiin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa – olemattoman vähän, mutta kuitenkin. Oli pakko. Erityisesti Balkanin sodan alkuvuosina EU oli säälittävän voimaton.