Syksyllä 1981 myyntiin pamahti kirja, joka muutti Suomen poliittista julkisuutta pysyvästi. Tamminiemen pesänjakajat paljasti presidentti Kekkosen muistisairauden vakavuuden sekä poliitikkojen härskejä pelejä KGB:n agenttien kanssa.
Poliitikot ja media vaikenivat, mutta kansa halusi tietää. Kirjasta tuli myyntimenestys. MTV Uutisten toimittaja Kari Pyrhösen laaja artikkeli kertoo draamasta, jossa jaettiin potkuja ja yritettiin kiristää sensuuria. Lopputulos oli suomalaisen journalismin ja demokratian voitto.
Mannerlaatat liikkuivat Suomen politiikassa syksyllä 1981. Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen (UKK) joutui eroamaan – 25 vallan vuoden jälkeen. "Ikuisen" presidentin muistisairaudesta tiesivät kaikki olennaiset adjutantit, poliitikot ja myös media. Ja yhtä moni vaikeni.
Juuri Kekkosen eron aikoihin seitsemän Helsingin Sanomien (HS) toimittajaa julkaisi kirjan, joka ennenkokemattomalla tavalla valotti politiikkojen pelejä sairaan presidentin taustalla. Teos piti kirjoittaa salassa ja julkaista yhteisellä salanimellä.
New York Times: Kekkosella pätkii – Suomi vaikeni
Presidentin tuolloinen virka-asunto Tamminiemi seisoo Helsingin Meilahden rannassa muistomerkkinä. Nykyisin se on yleisölle avoin museo. Dramaattisena vuonna 1981 Tamminiemeä isännöi 81-vuotias Urho Kekkonen.
UKK oli valittu 1978 jatkokaudelle. 78-vuotiaana hän ei ollut kovin halukas jatkamaan. Hän itsekin havaitsi muistisairautensa oireet. Mutta kun palvovat lakeijat varsinkin keskustapuolueesta ja vasemmistosta heittäytyivät hänen eteensä, isänmaan asia velvoitti. Korvaamaton UKK ja Kremlin luottomies!
– New York Timesin suomea taitava toimittaja Werner Wiskari kävi Kekkosen luona Suomen-visiiteillään ja kertoi lehdessään jo 1979 keväällä, että "Kekkosella pätkii", muistelee Janne Virkkunen, yksi Tamminiemen pesänjakajat -kirjan kirjoittajista.
Suomessa ei kerrottu. Hovi piti presidenttiä sananmukaisesti pystyssä, vaikka kalareissujen liukkailla kallioilla se ei aina onnistunut. Lehtikuvaajien ruutuja kaatuneesta presidentistä ei saanut julkaista. Henkilääkärit olivat ystäviä, suurin osa poliitikoista opportunisteja ja päätoimittajat pässejä narussa.
Jotta kansa saisi tietää!
Joukko Helsingin Sanomien politiikan toimittajia alkoi kypsyä tilanteeseen. Keväällä 1981 he päättivät kirjoittaa kirjan, "jotta kansa saisi tietää". Kannessa lukee kirjoittajana Lauantaiseura. Nimi lainattiin 1830-luvulla kokoontuneelta Helsingin yliopiston opiskelijaryhmältä, joka halusi nostaa suomalaista sivistystä ja kansallistunnetta.
Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat olivat kaikki HS:n politiikan toimituksen journalisteja (siihen aikaan poliittinen toimitus). Aarno Laitinen oli toimituksen päällikkö, muut kirjoittajat Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola (edesmennyt 2007), Anneli Sundberg ja Janne Virkkunen.
Kirjassa läpivalaistaan mahdollisia Kekkosen seuraajia, kaikkiaan 25. Vallanpitäjiä valtakunnan huipulta. Heitä riitti poliitikoista pappeihin, pormestareihin ja diplomaatteihin: Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa, Harri Holkeri, Max Jakobsson, Ahti Karjalainen, Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen…
Heitä kuvataan milloin "kovapintaisina, säälimättäminä, ylimielisinä, kyynisinä tai ketaleina". Toki hyvin käyttäytyviä seuramiehiä kehutaankin, mutta vähemmän kierot ovat enimmäkseen paperinmakuisia "magnetofonipuhujia", harmaita mitättömyyksiä.
Ajalle tunnusomaista on, että kirjassa on vain yksi nainen. Helvi Sipilä oli YK:n apulaispääsihteeri, joka kirjan mukaan keskittyi eniten patsasteluun ja seuraelämään.
Olisiko tästä sakista joku sopiva Tamminiemeen seuraavissa presidentinvaaleissa 1984? Pesänjakajien kirjoittajat siis todellakin olettivat keväällä 1981, että Kekkosta pidettäisiin pystyssä vielä kolme vuotta.
Toisin kävi ja tämä olikin bingo kirjan myynnille.
Paavo Väyrynen: Niin huono kirja, että en lue
Hovilääkäritkin tajusivat viimein lokakuussa, että tajunnan tuolla puolen liikkuvan presidentin on erottava. UKK allekirjoitti erokirjeensä 26. lokakuuta 1981 – vastentahtoisesti ja tilannetta enää täysin tajuamatta.
Tamminiemen pesänjakajat oli ilmestynyt kahta viikkoa aiemmin. Kirjasta tuli poliittinen pommi. Poliitikot halusivat mieluiten vaieta sen kuoliaaksi. Paavo Väyrynen haukkui kirjan niin huonoksi, ettei viitsi sitä edes lukea.
Silti yhtään oikeusjuttua ei nostettu eikä edes oikaisuja vaadittu.
– Kirjan tapahtumat ovat totta, napauttaa Janne Virkkunen 40 vuoden jälkeen.
Tamminiemen pesänjakajiin liittyi draamaa enemmän kuin kenties mihinkään toiseen suomalaiseen teokseen – niin julkaisemiseen kuin seurauksiin.
Kansa joka pimeydessä vaeltaa, ostaa painokset loppuun
WSOY lupasi kustantaa kirjan, mutta pomot pelästyivät luettuaan käsikirjoituksen. Firma pelkäsi raastupaa, jos se julkaisee paljastuksia juopottelusta ja politiikan härskeistä peleistä. WSOY hylkäsi kirjan, mutta lupasi, että kirjoittajia ei koskaan paljasteta.
Lauantaiseura löysi uudeksi kustantajaksi kohutun lehtimogulin Urpo Lahtisen firman. Lahtisen populistinen Hymy-lehti takoi parhaimmillaan puolen miljoonan kappaleen myyntilukuja. Lopulta Pesänjakajat ilmestyi Lahtisen konsernin Kustannus-Vaihe ky:n julkaisuna.
Tamminiemen pesänjakajia ei myyty ensin kirjakaupoissa lainkaan. Se päätyi Lahtisen firman lehtien ynnä pakina- ja vitsipokkareiden joukossa R-kioskien hyllyille. Minkäänlaista julkaisutilaisuutta ei pidetty eikä kirjasta muutenkaan tiedotettu mitään. Eikä tarvittu. Se lähti leviämään kuin ruohikkopalo.
Kansa osti pokkariksi painettua 160-sivuista teosta heti syksyllä yli 60 000 kappaletta. Kansa todellakin halusi tietää!
Ministeri nyt vaan dokailee, ei julkisuuteen
Heti kirjan alussa avataan presidentin heikkoa terveydentilaa. Kaatuilua, näköhäiriöitä, sekaannuksia vierailuilla. Kekkonen ei tunnistanut Suomeen tullutta Norjan pääministeriä Gro Harlem Brundtlandia – eikä edes omaa pääministeriämme. Mauno Koiviston sijaan Kekkonen alkoi kätellä vahtimestaria – tämä kun oli Manun mittainen hujoppi.
– Tätä ei saanut kirjoittaa lehteen. Päätoimittaja vaati lääkärintodistusta, hymähtää Virkkunen.
Kekkosen seuraajaksi uumoiltu kepun kärkipoliitikko, ministeri ja pankinjohtaja Ahti Karjalainen konttasi keväällä 1981 Neuvostoliiton suurlähetystön juhlissa. HS:n päätoimittaja kielsi julkaisemasta tätäkään tietoa. Lokakuussa 1981 asia kerrotaan Pesänjakajien sivuilla.
– Karjalaisen kompurointiin suhtauduttiin hyväntahtoisesti. Se nyt vaan dokailee.
Karjalaisen törttöilyjen paljastamisella oli aivan selvä tavoite.
– Jos tällä kirjalla oli jokin muukin tarkoitus kuin ilman raikastaminen, niin meidän mielestämme Ahti Karjalainen oli täysin sopimaton presidentiksi. Hän oli heikko suhteessa Moskovaan ja vakavasti alkoholiongelmainen. Ei sellaista ihmistä niillä valtaoikeuksilla voi valita Suomen presidentiksi. Presidentillä oli tuohon aikaan todella paljon valtaa.
– Kyllähän se kiukutti, kun näin miten Hesarin johto ja Aatos Erkko (HS:n omistaja) olivat ajamassa Karjalaista presidentiksi. Ehkä he eivät tienneet, että hän on juoppo, tuhahtaa Aarno Laitinen, kirjoittajaporukan nokkamies.
Karjalaista presidentiksi ajaneen Paavo Väyrysen luonnehdinta opportunistiksi ja takinkääntäjäksi ei ole nykyvalossa yllättävää, mutta kirjassa kuvaus on jäätävä. Hän on kuin valtioneuvoston mielikuvitukseton juhlaillallinen: "niljakas kuin graavilohi, kuiva kuin poronselykset ja kylmä kuin karpaloparfait".
Kotiryssän kainalossa isänmaata myymässä
Kirja paljastaa myös tuon ajan poliitikkojen ylimieliset asenteet demokratiaa ja kansalaisia kohtaan. Neuvostoliiton kanssa vehkeiltiin surutta, panoksena eniten oma etu. Kirjassa onkin oma lukunsa "kotiryssille".
Neuvostoliitto järjesti isänmaamme kärkipoliitikoille oman kotiryssän, KGB:n agentin, joka tietenkin lumeeksi työskenteli Neuvostoliiton suurlähetystössä. Sitten mentiin lähetystöön ryyppäämään ja saunomaan – ja poliitikkomme paljastivat auliisti tietoja kotimaisista vastustajistaan. Oliko joku neuvostovastainen? Tänään tämä kuulostaa lähinnä maanpetokselta.
– Kyllä siinä oli näitä elementtejä, vastaa Virkkunen.
Virkkusen mukaan KGB ja Tehtaankatu (Neuvostoliiton lähetystö) pääsivät aivan liikaa sisään suomalaiseen valtarakenteeseen.
– Kaikki tiesivät kotiryssä-instituutiosta. Se oli erittäin vaarallinen suomalaiselle demokratialle. Mutta siitäkään ei puhuttu. Kirjamme oli kaikkiaan reaktio 70-luvun ilmapiiriin, se piti murtaa. Presidentillä oli liikaa valtaa, puoluelaitos oli heikko suhteessa presidenttiin, Neuvostoliitto ohjasi politiikkaamme ja ulkopolitiikka oli liturgiaa.
– Tuo aika oli synkempää kuin koskaan saattoi kuvitella, tiivistää Janne Virkkunen.
Mutta valoa oli tulossa.
Neuvosto-Suomesta vapaaseen Eurooppaan
Kekkosen luopuminen ja Mauno Koiviston valitseminen presidentiksi avasivat portteja kohti avoimempaa yhteiskuntaa. Tamminiemen pesänjakajat oli antamassa vauhtia muutokselle. Ahti Karjalaisesta ei tullut presidenttiä, ei edes ehdokasta, ja Koiviston muuttuvassa Suomessa tätä juopottelevaa Suomen Pankin pääjohtajaa ei enää hyväksytty. Potkut tuli.
– En halua liioitella kirjaamme, mutta se oli osana politiikan vapautumista. Journalismi vapautui, ei ollut enää asioita, joita ei saanut kertoa.
– Journalistinen kirjoitustapa alkoi lähentyä Pesänjakajien kirjoitustapaa, muistelee Aarno Laitinen.
WSOY ilmiantoi – kirjoittajista sankareita
Tragikoomista on se, että Tamminiemen pesänjakajia haukkuivat tuoreeltaan eniten muut toimittajat – varsinkin päätoimittajat, jotka seisoivat Kekkosen Neuvosto-Suomen ruodussa. Mutta kun lopulta paljastui, ketkä ovat kirjoittajia ja miten heitä kohdeltiin, journalistit alkoivat kääntää takkia.
Kirjoittajien piti pysyä salassa, näinhän kirjan hylännyt WSOY oli luvannut. Kun toinen kustantaja myi sitä huimat yli 160 000 kappaletta, WSOY:n johtaja Hannu Tarmio petti lupauksen helmikuussa 1982.
Tarmiolla oli MTV:llä oma tv-ohjelma, jossa hän ensin haukkui Pesänjakajat hovinarrien pierukirjaksi ja ilmiantoi sitten kirjoittajat. Hän myönsi, että puhuu myös "kateellisena".
HS antoi politiikan toimituksensa pomolle Aarno Laitiselle potkut. Muut lauantaiseuralaiset saivat varoituksen – ja pian he olivatkin journalistien keskuudessa sananvapauden taistelijoita. Eräs pakinoitsija antoi Tarmiolle haukkumanimen "puuteroitu ankerias".
– Tarmio halusi nuoleskella vanhaa valtarakennetta. Hän rikkoi kaikki kustantajan velvollisuudet suojella kirjoittajia. En puhunut hänen kanssaan enää koskaan, kertoo Janne Virkkunen.
Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen (kesk.) uhkaili, että HS:n ei pidä päästää Pesänjakajien kirjoittajia enää eduskuntaan. Tähän HS:n johto vastasi tiukasti, että lehti päättää itse omien toimittajiensa tekemisistä.
Lopuksi puetaan sananvapauden susiturkki
Kirjan kohut laantuivat melko nopeasti. Virkkusesta tuli vuonna 1985 toimituspäällikkö ja pian tämän jälkeen päätoimittaja.
– Minä uskon, että Hesarin johto tiesi jo ennen ilmiantoa, ketkä ovat kirjan tekijöitä, pohtii Janne Virkkunen tänään.
– Ei kenelläkään muulla ollut tuollaista tietomäärää poliitikoista. Simo-Pekka Nortamo (HS:n entinen päätoimittaja) sanoi minulle melko pian kohun jälkeen, että "onhan se varsin hyvä kirja".
Sama mies oli jakamassa rangaistuksia Tarmion paljastuksen jälkeen.
Journalistiliitto haastoi HS:n oikeuteen Aarno Laitisen potkuista. Laitinen voitti.
– Hehän joutuivat maksamaan vahingonkorvauksen. Minä annoin rahat vaimolle (Seija Sartti, myös HS:n toimittaja). Hän osti itselleen turkin, Laitinen muistelee.
Sitä alettiinkin sitten kutsua sananvapauden turkiksi.