USA 1999. Ohjaus: Garry Marshall. Käsikirjoitus: Josann McGibbon ja Sara Parriott. Tuotanto: Ted Field ja Tom Rosenberg. Kuvaus: Stuart Dryburgh. Leikkaus: Bruce Green. Pääosissa: Julia Roberts, Richard Gere, Joan Cusack, Hector Elizondo, Rita Wilson, Paul Dooley, Christopher Meloni, Donald Logue, Reg Rogers, Yul Vasquez, Jane Morris, Lisa Roberts Gillan, Kathleen marshall, Jean Schertler. Kesto: 116 min.
Garry Marshall (Vilpitön rakkaus) tunnetaan vaaleanpunaisen sentimentaalisista ihmissuhdedraamoistaan, joissa pohditaan "oikeita ongelmia" sopivan harmittomalla maneerilla. Niin myös tässä Julia Robertsin ja Richard Geren kemioita hyödyntävässä lällyttelyssä, joka on ulkoisesti söötti mutta sisällöltään epäilyttävä. Lisäksi Robertsilla ja Gerellä ei oikein löydy yhteisiä kemioita. Kysymys kuuluu jälleen, mitä nainen haluaa ja mitä miehen on tehtävä saadakseen naisen haluamaan samaa kuin hänkin.
Ike Graham (Gere) on newyorkilaislehden kyyninen kolumnisti, joka sattumalta kuulee tyyliinsä sopivan naisvastaisen tositapauksen uusinta juttuaan varten: erään tuppukylän tyttö on dumpannut seitsemän siippaa alttarille ja karannut niine hyvineen - ja on jälleen astumassa avioon. Ike saa tosiasioita liioittelevan juttunsa johdosta potkut ja lähtee kostonhimoisena tuppukylään hakemaan oikeutta. Mies kun on varma, että karkaileva morsian oikeasti edustaa petollista naissukupuolta tyypillisimmillään ja tahtoo vetää tämän vastuuseen. Miehen sukat alkavat kuitenkin mennä sekaisin, kun syytetty Maggie Carpenter osoittautuu viehkoksi rautakaupan myyjäksi, jolla on Julia Robertsin isot silmät ja vielä isompi hymy.
Käy ilmi, että alttariangstista kärsivä Maggie ei olekaan oikeasti paha, vaan ainoastaan epävarma pikkunainen, ja varsinainen kameleontti mitä miehiin ja muniin tulee; nämä syödään pehmeinä tai kovina, upotettuina tai muusattuina aina sulhosta riippuen. Nyt sitten jännitetäänkin, miten leikistä selviää kovaa kuortaan rapisuttava Ike, joka ihan oikeasti osaa kuunnella. Varsin kaavamaisesti etenevän elokuvan feministinen opetus lienee, että "tytön pitää olla oma itsensä ja kuunnella sisäistä ääntään"(!), ja tämä väännetään varmuuden vuoksi rautalangasta sittenkin, kun asia on katsojalle liiankin selvä.
Marshallin teos käsittelee sellaisia vakavia asioita kuin yksinäisyys, Maggien isän alkoholismi ja naisten alistuminen ahdistaviin rooleihin pehmoisesti ja muikean musiikin soidessa, ettei kellekään tule oikeasti paha mieli. Eikä tietysti pidäkään tulla, romanttisesta komediasta kun on kysymys. Mutta hyvän maun rajat kyllä heilahtelevat reippaasti kuin Maggien kellopuku kirkonkäytävällä.