USA, 2004. Ohjaus: Gavin O'Connor. Käsikirjoitus: Eric Guggenheim. Kuvaus: Daniel Stoloff. Leikkaus: John Gilroy. Tuotanto: Mark Ciardi, Gordon Gray. Pääosissa: Kurt Russell, Noah Emmerich, Patricia Clarkson, Eddie Cahill. Kesto: 138 min.
Maailma tietää varsin hyvin, miten USA kaikkien ällistykseksi hakkasi Neuvostoliiton voittamattomana pidetyn joukkueen Lake Placidin Olympialaisissa vuonna 1980. Tapahtumat ovat niin suurta ja kaunista urheilun historiaa, ettei Hollywoodkaan pysty niitä liiaksi paisuttelemaan. Loppuottelu on kuvattu niin jännittävästi, että nakersin kynsistäni loputkin. Tätä voidaan omalla kohdallani pitää erityisen hienona saavutuksena siksi, etten koskaan katsoa tv:stä lätkämatseja. Mutta joutuisin luultavasti kiekkohuuman pauloihin, jos otteluissa olisi samaa ytyä kuin Miraclen esittämissä peleissä. Nyt kun pelaamiseen liittyvät ylistyssanat on vuodatettu, on aika siirtyä kriittisempiin äänenpainoihin.
Elokuvassa on yhtä häpeällisen naiiveja vuodatuksia kuin kaikkein sokerisimmissa perhe-elokuvissa tyyliin "emme ole joukkue vaan perhe". Dialogi on kautta linjan koko lailla kamalaa, eikä käsikirjoittaja ole nähnyt henkilökuvauksen eteen ollenkaan vaivaa. Tavallisesti kannustamme urheilijoita siksi, että tunnemme heitä kohtaan empatiaa (tai siksi että he ovat meille jollakin lailla tuttuja). Ja mitä voimakkaampi tunneside on, sitä palavammin toivomme heille menestystä. Pidänkin jonkinlaisena ihmeenä sitä, että Miracle on niin vakuuttava ja jännitteensä hyvin ylläpitävä urheiluelokuva, vaikka sen henkilökuvat ovat täysin yhdentekeviä ja pahvisia valmentaja Brooksia lukuunottamatta. Maalivahti Jim Craig erottuu hieman kasvottomasta joukosta, hänellä on menneisyys ja motivaatio voittaa, mutta aika pintapuolinen on hänenkin luonnekuvansa. USA:n voitto onkin elokuvassa ennen muuta tinkimättömän valmentajan Herb Brooksin voitto.
Tarina kumartaa joka käänteessä Brooksille, joka uhrasi itsensä ja perhe-elämänsä hioakseen nuoresta sekalaisesta miesjoukosta valiotiimin. Kurt Russell näyttelee sisäänpäinkääntyneen vakuuttavasti miestä, jonka valmennusmetodeja on pidetty rääkkäyksenä mutta todistettavasti varsin tuloksellisena rääkkäyksenä. Russellin asu, tyyli ja peruukki todistavat, miten kaamean ruma 1980-luku oikein olikaan. 80-luvun pinnan alla Russell tekee roolinsa uskottavasti. Tämän elokuvan etuna on joka tapauksessa se, että siinä puhutaan vähän ja pelataan paljon.