Muisti ei ole järkkymätön eikä luotettava. Jos kaksi ihmistä kokee saman tilanteen, heidän näkökulmansa ja tunteensa värittävät sitä, miten tilanne lopulta muistetaan ja muisto voi muuttua joka ikinen kerta, kun sen kaivaa mielensä kätköistä.
Muistin häilyvyyden pohtiminen on niiden ylellisyys, jotka voivat usein luottaa muistoihinsa edes jossain määrin – suurimman osan meistä. Minka Salmirinne ei voi.
– En voi luottaa omiin kokemuksiini ja havaintoihini. Onhan se tosi hurja asia, Salmirinne sanoo.
Hänen on diagnosoitu sairastavan määrittelemätöntä skitsoaffektiivista häiriötä.
Valemuistoja pienestä pitäen
Salmirinteellä on ollut valemuistoja pienestä pitäen. Hän kertoi niistä avoimesti, mutta niistä ei huolestuttu. Lapsethan usein kertovat juttuja ja keksivät juttuja.
– Ajateltiin, että olen nähnyt unta ja sekoittanut todellisuuden siihen, Salmirinne sanoo.
Monet muistot koskevat hänen perhettään, josta Salmirinne ei halua haastattelussa puhua. Sen hän sanoo, että muistot olivat eriskummallisia.
– Muistin, että perheessä olisi tapahtunut erikoisia asioita.
”Näin että olisi noussut musta aurinko”
Moneen vuoteen valemuistot eivät haitanneet elämää. Vaikeudet alkoivat vasta teini-iässä.
Salmirinne muutti lapsena useasti ja ujona ja herkkänä ihmisenä uusiin ympäristöihin sopeutuminen oli vaikeaa. Oli unettomuutta ja stressiä, masennustakin.
– Olin jäänyt tilanteeseen, ettei minulla ollut yhtään kaveria ja olin yksinäinen, Salmirinne kertoo.
Hoitoon hakeuduttiin viiltelyn vuoksi, mutta hoidossa paljastui muutakin. Salmirinteellä oli harhoja.
– Bussimatkalla näin, että junarata olisi mennyt sellaisesta kohdasta, mistä se ei mene. Ja että olisi noussut musta aurinko. Niistä tajusi kyllä, etteivät ne olleet normaaleja.
”Olin yksin koulussa, olisin kaivannut enemmän apua”
Salmirinne sai masennuslääkkeet ja ennaltaehkäisevät antipsykoottiset lääkkeet ja kävi kerran viikossa keskustelemassa sairaanhoitajan kanssa.
– Siinä elämäntilanteessa, kun olin yksin koulussa ja oli teini-ikä ja kaikki, olisin kaivannut enemmän apua.
Teini-iän jälkeen olo vaihteli. Lukion jälkeen hän lakkasi käymästä hoidossa: hän asui syrjäisellä alueella, ja matka sairaanhoitajan puheille olisi ollut pitkä. Aikaa ei oikein ollut ja olokin oli parempi.
Kokkiopintojen alkaessa lukion jälkeen hän lopetti myös lääkkeet.
– Kahden vuoden ajan en syönyt mitään lääkkeitä.
”Sitten psykoosi puhkesi”
Salmirinne oli töiden ohella työskennellyt pikaruokaravintolassa. Töitä oli usein. Hän aloitti myös lenkkeilyharrastuksen, ja elämä oli hektistä harrastuksen, töiden ja koulun välillä. Hän laihtui 40 kiloa.
Ensimmäisenä tulivat mielialaoireet. Liikunnasta huolimatta kunto vain huononi.
– Olin fyysisesti ja henkisesti ihan loppu. En kuitenkaan hakeutunut hoitoon. Syytin olosuhteita: ajattelin, että juuri nyt on vaan tosi rankkaa, Salmirinne kertoo.
– Sitten se psykoosi puhkesi. En hakeutunut hoitoon ennen kuin se meni tosi pahaksi.
”Kuvittelin olevani psykiatrisessa tutkimuksessa”
Salmirinne kertoo muistavansa psykoosin samalla tavalla kuin valemuistotkin.
– Minulla oli näköharhoja, mahdollisesti kuuloharhojakin, ja ajatusharhoja. Se oli aika suuri rakennelma, joka siinä pyöri.
Salmirinne päätyi lopulta hoitoon siksi, että hänen harhansa liittyivät mielenterveysongelmiin.
– Valemuistomaailmani oli sellainen, että kuvittelin olevani psykologisessa tai psykiatrisessa tutkimuksessa, Salmirinne kertoo.
– Hakeuduin terveyskeskuslääkärille ja sanoin, että en ole saanut nukuttua, koska on kuulo- ja näköharhoja, ja halusin tappaa itseni.
Mutta se ei ollut totta, Salmirinne kertoo myöhemmin. Esimerkiksi itsetuhoiset ajatukset olivat harhaa, jotka liittyivät hänen kuvittelemaansa psykologiseen kokeeseen.
– Luulin, että ”oireet” liittyivät tutkimukseen, johon olen osallistunut. Siksi halusin osastolla.
”En halunnut hyväksyä, että minulla oli psykoosisairaus”
Salmirinne vietti osastolla kuukauden. Psykoosia seurasi psykoosin jälkeinen masennus. Salmirinne syö masennuslääkkeitä edelleen.
Sairautta seurasi myös toiveikas epäusko. Salmirinne etsi kaikkialta vahvistusta siihen, että kyse olisi jostain muusta kuin psykoosisairaudesta.
Mikä on skitsoaffektiivinen häiriö?
Skitsoaffektiivisessa häiriössä ilmenee sekä skitsofrenialle ominaisia psykoottisia oireita että vakava masennus- tai maniajakso saman sairausjakson aikana.
Ennen kuin tilaa nimitetään skitsoaffektiiviseksi häiriöksi, skitsofrenialle tyypillisiä harhaluuloja tai aistiharhoja tulee esiintyä vähintään kahden viikon ajan ilman, että niiden aikana olisi ilmennyt masennusta tai maniaa. Jos harhaluulot tai aistiharhat liittyvät koko ajan vakaviin mielialaoireisiin, kyseessä on diagnostisesti psykoottinen vakava masennus- tai maniajakso.
Skitsoaffektiivista häiriöitä on sekä kaksisuuntaisia että pelkästään masennusoireisia. Kaksisuuntaisessa muodossa sairausjaksossa ilmenee masennusoireiden lisäksi maanisia oireita, masennusoireisessa tyypissä ilmenee pelkästään masennusoireita.
Skitsoaffektiivinen häiriö on jonkin verran harvinaisempi kuin skitsofrenia.
Lähde: Duodecim Terveyskirjasto
– En halunnut hyväksyä sitä. Mutta kun hyväksyin sen, että tämä on elinikäinen juttu, myös realismi asiaa kohtaan lisääntyy. Hoitajat sanoivat, että toimintakyky voi kohentua ja on mahdollista kuntoutua hyvään elämään, ja se oli tosi tärkeää.
”Elän mahdollisten todellisuuksien kanssa”
Sairaalajakson jälkeen Salmirinne muutti Turkuun, jossa asui sukulaisia. Hän myös tiesi haluavansa opiskella vielä joskus, jos toimintakyky parantuisi.
Turusta löytyi vihdoin sellaista apua, jota Salmirinne oli kaivannutkin.
– Kävin nuorten aikuisten kohtaamispaikassa Toivossa säännöllisesti ja vietin siellä kaiken sen ajan, kun se oli auki. Siellä sain olla ihmisten ympäröimänä, vaikka olo ei ollutkaan mitä parhain. Ja omana itsenään.
– Se teki tosi hyvää.
Tällä hetkellä Salmirinne työskentelee koulutettuna kokemusasiantuntijana Turun mielenterveysyhdistyksessä ja ohjaa vertaistukiryhmää psykoosin kokeneille.
Vieläkin kriisit ja stressi lisäävät Salmirinteen psykoottisuutta eikä hän voi luottaa muistoihinsa samassa määrin kuin monet muut. Antaessaan haastattelua Salmirinne lisää usein lauseensa perään ”muistaakseni.”
– En aina voi selvittää, tapahtuiko jokin asia yhdellä vai toisella tavalla. Elän mahdollisten todellisuuksien kanssa. Mutta sen kanssa on oppinut elämään.