Työelämän lainsäädännön uudistusten käytännön toteutus on jo pitkään tehty kolmikantaisesti työryhmissä, jossa lakipykäliä vääntämässä ovat ministeriön virkamiesten lisäksi edustajia sekä työntekijöiden että työnantajien leireistä. Tämä käytäntö on hyödyttänyt kaikkia osapuolia, kirjoittaa työministeri Jari Lindström kolumnissaan.
Ministeriö on hyötynyt siitä asiantuntemuksesta, jota työmarkkinajärjestöjen edustajilla on ja vastaavasti järjestöt ovat päässeet vaikuttamaan suoraan lakien kirjoitusprosessiin. Yhteinen työryhmä on myös tarjonnut osapuolille luonnollisen paikan hakea yhteisymmärrystä uudistusten yksityiskohdista.
Politiikkaa aktiivisesti seuraavat ovat varmasti huomanneet, että kolmikantainen valmistelu on ollut jo tovin jonkinlaisessa käymistilassa.
Koko työmarkkinakenttä käymistilassa
Hyvä esimerkki tästä on työaikalain kokonaisuudistuksen työryhmän päätyminen täydelliseen pattitilanteeseen, kun ay-liikkeen ja työnantajien edustajat olivat keskeisistä lain kohdista täysin eri mieltä. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikki tahot olivat vahvasti sitä mieltä, että viimeksi 1990-luvulla uusittu laki kaipasi kipeästi päivittämistä 2010-luvulle ja vastaamaan 2020-luvun haasteisiin.
Tähän on mielestäni kaksi keskeistä syytä. Ensinnäkin: koko työmarkkinakenttä on ollut käymistilassa sen jälkeen, kun Elinkeinoelämän keskusliiton päätös olla tekemättä keskitettyjä palkkaratkaisuja eli tupoja toi muutoksen aiempaan.
Tupo-pöydissä kun perinteisesti vedettiin langat yhteen myös niiden kaikkein isoimpien ja vaikeimpien työelämää koskevien uudistusten suhteen. Eli jompikumpi osapuoli jousti hiukan palkkavaatimuksissa, kun vastaavasti toinen osapuoli tuli vastaan esimerkiksi työaikalain uudistuksen kohdalla.