Lapsenlastensa päivähoitajana toiminut Leena kertoo, miten mummiksi tuleminen on muuttanut hänen elämänsä täysin.
Mummi, mummi, hihkuu kaksi pientä poikaa espoolaisen kerrostaloasunnon ovella. Mummi ehtii hädin tuskin raottaa ovea, kun vauhtikaksikko kapsahtaa kaulaan ja jatkaa juoksujalkaa matkaa kohti lelukoreja.
Leena säntää perään, eikä kukaan enää muista ovella seisovaa äitiä.
− Eläkkeelle päästyäni tajusin, miten tärkeää on elää tätä hetkeä. Olen elänyt sekä menneessä että "sitten kun"- elämää. Sitten tulivat lapset, jotka ovat antaneet parhaan opetuksen, Leena lausuu lämpöä äänessään.
Keskustelu tyrehtyy alkuunsa, kun olohuoneessa puhkeaa kriisi. Juuri tietty pikkuauto on hukassa. Mummi ottaa tarkkaan lajitellut lelukorit esiin, ja kaksivuotias saa etsimänsä.
Apua, miten lasta hoidetaan!
Neljä vuotta sitten Leena tahkosi pitkää päivää palkitsevassa, mutta samalla yhä raskaammaksi käyneessä erityisopettajan työssä. Vuoden 2005 eläkeuudistuksen myötä alkoi ankara pohdinta: käyttääkö hyväksi porsaanreiän suoma mahdollisuus jättää työelämä jo tasan 60-vuotiaana?
− Epäröin asian suhteen, kunnes maaliskuussa 2006 tyttäreni ilmoitti olevansa raskaana. Tämä sitenöi päätöksen.
Leena teki alusta asti selväksi olevansa käytettävissä, jahka tyttären on aika palata äitiyslomalta töihin. Tyttärenpoika oli viittä vajaa kymmenkuinen aloittaessaan päivähoidon Leena-mummin kodissa.
Anton jäi tutun ihmisen luokse hyvillä mielin. Mummi itse oli senkin edessä paniikissa; olihan edellisestä vauvanhoitorupeamasta kulunut 29 vuotta!
