Mielinauha-kasvo Kaija Koo ”Tarinani kuuluu äänestäni”

– Nuorena eläydyin kaikkeen täysillä. Herkkänä ja voimakkaasti tuntevana sokeuduin tilanteille. Sanoo Kaija Koo

Mieli ei näy ulospäin, mutta sen voi kuulla, on Mielinauha-kampanjan slogan. Kun Kaija alkoi käydä terapiassa, sitä pidettiin vielä hiukan nolona. Nyt terapiaan suhtaudutaan luonnollisena asiana.

– Ulkopuolinen kuulija näkee asiat selkeämmin ja viitoittaa oikeille poluille. Kutsun ajatusten järjestymistä päässäni mielen arkistoinniksi.

Kaija sanoo olleensa alun perin kiltti lapsi. Myöhemmin tietty anarkia on pitänyt hänet hengissä. 

– Menen aina totuutta kohti. Terapiassa on tärkeää olla rehellinen.

Kouluaikoinaan Kaija oli kapinallinen

– Lintsasin, eikä kukaan saanut minua kuriin.

Abivuotena opettajakin soitteli äidille:  —Teidän tyttöä ei ole näkynyt koulussa vähään aikaan. Koululuokan sijaan Kaija vietti aikaansa bänditreeneissä.

Nykyisin häntä hirvittävät vaatimukset, joita tämän päivän nuoret joutuvat omaksumaan: somemaailman lait ja ulkonäöllä päteminen.

– He joutuvat aikuistumaan entistä aiemmin. Taistelu opiskelupaikoista on kovaa. On epäreilua, että nuoret joutuvat murehtimaan luonnon tuhoa ja maapallon kohtaloa. Jokaisella nuorella pitäisi olla ainakin yksi aikuinen, kenen kanssa keskustella huolistaan luottamuksellisesti.

Ensimmäiset foobiset oireet, sosiaalisten tilanteiden pelon, Kaija koki isänsä menehdyttyä lento-onnettomuudessa vuonna 1986

– Silloin eristäydyin maailmasta. Pelästyin jopa puhelimen soittoääntä, enkä uskaltanut vastata. Kamppailu takaisin tasapainoon oli tuskallinen. Sain helpotukseksi myös lääkityksen.

Kaija oli kuin värisevä haavanlehti, mutta yritti esittää, että kaikki on hyvin. Omat ongelmat hävettivät häntä. Kun hän oli selvinnyt pahimmista oireista, koitti vuonna 1993 ennenkuulumaton menestys, joka johti upeaan uraan muusikkona.

– Tein ensimmäisen albumini täydellä sydämellä. Halusin, että tarinani kuuluu äänestäni.

Hän ei voinut puhua kärsimyksistään julkisuudessa, mutta tahtoi jakaa musiikillaan toivoa.

– Annoin kaiken läsnäoloni kuulijoille. Se vei paljon energiaani. Saatoin keikan jälkeen kirjoittaa nimikirjoituksiani tuntitolkulla.

Vaikeimman ajanjakson elämässään Kaija kertoo kokeneensa juuri ennen avioeroaan

Samoihin aikoihin hänen poikansa joutui liikenneonnettomuuteen. Sitä seurannut sairaalajakso kesti kaksi vuotta.

– Koko sen ajan elin pelko ja epävarmuus vatsassani. Olin hyvin väsynyt. Minun oli kuitenkin pakko tehdä töitä, pitää taloudellisesti venettä pystyssä ja kantaa vastuu.

Avioeroon päättyi myös tunne siitä, että hänen on oltava jokaisen saatavilla.

– Artisti toivoo yleisöltään, että häntä rakastettaisiin. Taustalla on aina särö ja hyväksytyksi tulemisen tarve.

Kaija tajusi oman suorittamisensa järjettömyyden. Hän on asettanut rajansa, eikä suostu esimerkiksi yhteiskuviin arjessa.

– Fanini tietävät sen kyllä ja kunnioittavat päätöstäni.

– Kunpa me ihmiset voisimme kuunnella toisiamme herkällä korvalla”, Kaija toivoo.

Mitä sulle kuuluu? on yksinkertainen, mutta ratkaiseva kysymys. Joku välittää ja näkee, että toisella on hätä

Kaija muistaa, kuinka isän lento-onnettomuuden jälkeen ihmiset studiolla juoksivat kuin karkuun tietämättä, mitä sanoa. Hän muistaa myös, miten hän perheineen keväisenä huhtikuun päivänä asteli isän arkun jäljessä hautajaissaattuessa pitkin puukujaa.

Vastaan tulevat miehet pysähtyivät, riisuivat päähineensä ja kunnioittivat näin saattuetta.

Ele kosketti. Paljaspäiset miehet jäivät Kaijalle muistikuvaksi lohduttavana näkynä.

– Jos tiedät, että toiselle on sattunut kauheita, häntä ei tarvitse pelätä. Pienet eleet painuvat mieleen. Lauseiden ei tarvitse olla ihmeellisiä. Voi sanoa vain vaikkapa sen, ettei löydä sanoja.

Teksti: Ulla-Maija Paavilainen

Kuvat: Juha Mustonen