"Melkein kaikki kutsuivat äitiä" – mitä ihmiset oikeasti sanovat ennen kuolemaansa?

Ennen kuolemaansa Lisa Smarttin isä puhui. Smartt kuunteli, kun hänen syövästä kärsivä ja vahvojen kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena oleva isänsä Mort Felix alkoi puhua itselleen epätyypillisiä asioita.

Ennen vahvasti ateistinen mies koki näkevänsä enkeleitä ja valitti myös "täydestä huoneesta", vaikka hänen vierellään ei ollut ketään.

Sanat "riittää, kiitos, ja minä rakastan sinua, ja kiitos" jäivät Mortin viimeisiksi, kertoo The Atlantic.

Kokemuksen inspiroimana Lisa kirjoitti viimeisistä sanoista kertovan teoksen Words on the Threshold, suom. "sanoja kynnyksellä". Siihen hän keräsi 181 kuolevan ihmisen viimeisten aikojen puhetta.

Lue myös: Saattohoitokodin johtaja Riikka Koivisto tietää jo, miten itse haluaisi kuolla: "Mieleen ovat työssäni pysyvästi piirtyneet lukuisat halaukset, vastasyntynyt kuolevan potilaan sylissä"

Moni huutaa äitiä

Samasta aiheesta on kirjoitettu myös aiemmin. Viimeisiin sanoihin vaikuttavat monet asiat: fyysinen kunto ja sen romahtaminen voivat johtaa uupumukseen, jolloin viimeiset sanat kyetään vain kuiskaamaan.

Kommunikaatio voi olla uupumuksen vuoksi hienovaraista ja lyhyttä.

– Hoitaja saattokodista kertoi minulle, että kuolevien miesten viimeiset sanat muistuttivat usein toisiaan. Melkein kaikki kutsuivat "äitiä" tai "äiskää" viimeisellä hengenvedollaan, Hajo Schumacher kirjoitti Der Spiegel -lehdessä.

The Atlantic -lehden mukaan moni myös kiroaa tai sanoo perheenjäsentensä nimiä.

Kuoleva voi hokea samaa, sekavaa lausetta

Sairaus voi aiheuttaa harhoja tai sekavuutta, jotka osaltaan värittävät viimeisiä sanoja. Muistisairauden tai sekavuuden vuoksi ihminen voi hokea samaa, sekavaa lausetta.

Lisa Smarttin mukaan hänen isänsä käytti usein esimerkiksi sanaa "se" tai "nuo", mutta ei viitannut mihinkään: mies sanoi esimerkiksi "haluan vetää nämä alas maahan jotenkin... En todella tiedä... Ei enää sidoksissa maahan" sekä "minun pitää mennä tuonne alas, minun pitää mennä alas". Mort sanoi myös esimerkiksi "päästä minut alas täältä" ja "minun pitää jäädä pois".

Viimeisten aikojen lauseista mahdollista löytää kielikuvia tai tarinoita

Eräs Smarttin kirjassa esiintyvä mies puhui junasta, joka oli jumissa asemalla, mutta päiviä myöhemmin hän kertoi junan lähteneen. Viikkojen kuluttua mies palasi junateemaan kertomalla, että se kulkee pohjoiseen.

Smarttin mukaan kuolevan puheet voivatkin vaikuttaa sekavilta, mutta niistä on mahdollista löytää kielikuvia tai tarinoita.

– Jos vain voisin löytää kartan, voisin mennä kotiin! Missä kartta on? Haluan kotiin, syöpään kuoleva 17-vuotias julisti elämänsä loppupuolella Final Gifts -teoksen mukaan.

"Viimeiset sanat" eivät aina ole merkityksellisiä

Esimerkiksi tiedemies Albert Einstein sanoi viimeiset sanansa saksan kielellä, mutta niiden merkitystä ei koskaan saatu selville, sillä miehen hoitaja ei ymmärtänyt saksaa. Netti on kuitenkin pullollaan kuuluisia viimeisiä sanoja, joiden todenperäisyydestä ei ole varmuutta.

Moni haluaa uskoa, että viimeisiin hetkiin liittyisi jonkinlaista mystiikkaa, tai edes jonkinlaista huumoria. On mahdollista, että monien julkimoiden "viimeiset sanat" ovat sepitettä, koska varsinkaan historiallisten hahmojen viimeisiä henkäyksiä ei ymmärrettävästi voi tarkistaa kuvanauhalta.

Näin heidän väitetään sanoneen:

– Laittakaa valot päälle. En halua mennä kotiin pimeässä.
Kirjailija William Sidney Porter

– Tämä on viimeinen hetki maapallolla! Olen tyytyväinen!
Yhdysvaltain presidentti John Quincy Adams

– Odota hetkinen.
Paavi Alexander VI kuolinvuoteellaan

– En halua muuta kuin kuolla.
Kirjailija Jane Austen kuolinvuoteellaan hänen sisarensa tiedustellessa, olisiko Jane halunnut vielä jotakin.

– Älä anna sen päättyä näin. Sano niille, että sanoin jotain.
Meksikolainen kapinallinen Pancho Villa

– Minun täytyy mennä sisään, sumu nousee.
Runoilija Emily Dickinson kuolinvuoteellaan

– Tuolla on todella kaunista.
Keksijä Thomas Alva Edison hetkeä ennen kuolemaansa

– Joko tuo tapetti lähtee, tai sitten minä.
Kirjailija Oscar Wilde

Lähteet: Theatlantic.com, Lowell.edu