Puolalainen juutalaisvaikuttaja Marian Turski selvisi kolmelta natsien keskitysleiriltä. Hän kertoo koskettavassa haastattelussa muun muassa, mikä on hänen kamalin – ja toisaalta paras muistonsa kauhujen vuosilta.
Ihmiset ovat keskittyneet kuuntelemaan vanhaa miestä eduskunnan kansalaisinfossa. Kukaan ei näppäile kännykkää tai puuhaile muuta. Kaikki tuijottavat herkeämättä pientä ja kumaraa miestä, joka kuuntelee tarkkaavaisesti hänelle esitetyt kysymykset ja todella pohtii vastauksiaan.
Ei uskoisi, että sama mies on kokenut kauheuksia kolmella keskitysleirillä toisen maailmansodan aikaan.
Liki yhdeksänkymppinen Marian Turski analysoi menneisyyttään terävästi ja eläytyen. Hän lienee pitkälti elementissään, sillä sotien jälkeen Turski on tehnyt merkittävän uran journalistina ja juutalaisvaikuttajana Puolassa.
Isä ja veli kuolivat keskitysleirillä
Turski oli teini-ikäinen, kun hän joutui Auschwitzin keskitysleirille. Sieltä hän joutui Buchenwaldiin ja vapautui lopulta Theresienstadtin keskitysleiriltä. Myös Turskin äiti selvisi hengissä. Isä ja veli eivät.
Turski on selkeästi pohtinut paljon sitä, miksi osa selvisi kauhujen leireiltä.
– Jotkut olivat uskonnollisia ja he uskoivat selvinneensä Jumalan armosta, jotkut ajattelivat, että he olivat vain onnekkaita. Monet selvisivät, koska kuuluivat erikoisyksikköön ja saivat näin enemmän ruokaa, hän sanoo MTV Uutisten haastattelussa.
Turski tietää tarkkaan, miksi selvisi
Turski huomauttaa, että vangit olivat eriarvoisessa asemassa leireillä. Esimerkiksi hänen hyvä ystävänsä toimi Auschwitzissa palomiehenä, joten saksalaiset tarvitsivat häntä.
Omasta selviytymisestään Turskilla on selkeä käsitys.
– Olen varma, että selvisin, koska kuuluin ryhmään, joka piti toisistaan huolta. Kun joku oli sairas, muut jakoivat hänelle vähästään.
Suuri tekijä oli myös hygieniasta huolehtiminen. Ryhmän jäsenet vaativat toisiaan käymään pesulla. Turskin mukaan puhtaus auttoi säilyttämään edes jonkinlaisen arvokkuuden tunteen.
Turski huomauttaa, että valtaosa joutui selviämään leireillä omillaan.
– Joka päiviä ihmiset kuolivat, heitä hakattiin kuoliaaksi, heitä tapettiin tai he eivät uupumukseltaan selvinneet. Ketään ei voi syyttää itsekkääksi.
Turski sanoo, että niissä oloissa vallitsi toisenlainen moraalikoodi. Ihmisiä ei voi syyttää itsekkäiksi, vaikka osa kenties ajattelikin vain itseään.
Turski korostaa olleensa itse onnekas päästyään ryhmään, jossa todella huolehdittiin muistakin kuin itsestä.
Pahinta ei ollut nälkä
Kun Turskilta kysyy, mikä on hänen kamalin muistonsa keskitysleirivuosilta, vastaus on selkeä.
– Kamalimmat kokemukseni ovat kuolemanmarsseilta ensin Auschwitzista Buchenwaldiin ja sitten Buchenwaldista Theresienstadtiin. Ne olivat kauheimpia kokemuksia, koska ne olivat mitä suurinta kärsimystä –ilman pienintäkään epäilystä.
Turski kuitenkin analysoi kauhuja myös yleisellä tasolla. Hänen mukaansa pahinta ei ollut alituinen nälkä, joka oli aivan kamalaa, eivät hirveät asuinolot tai kylmyys. Pahinta oli absoluuttisen arvottomuuden tunne.
– Sinua kohdeltiin kuin hyönteistä, kuin epäihmistä. Kuin ludetta tai torakkaa. Eikä vain saksalaisten taholta vaan myös johtajavankien taholta.
Silmälaseista tuli solidaarisuuden symboli
Turski muistaa vuosilta kuitenkin myös hyviä asioita: oman ryhmänsä solidaarisuuden jopa epäinhimillisissä oloissa.
Turskilla oli erittäin huono näkö ja hänen silmälasinsa menivät rikki, kun hänet lyötiin maahan. Hän tarvitsi välttämättä uudet lasit. Sellaiset oli mahdollista saada ruumiilta, mutta laseilla oli hintansa, ja ainoa valuutta leireillä oli leipä.
Lasit maksoivat 3 leipäannosta. Turski olisi kuollut, jos hän olisi joutunut säästämään sen omasta leivästään. Niinpä 10 hengen ryhmä, johon hän kuului, kokosi maksun yhdessä.
Hän kertoo myös muistavansa ikuisesti, mitä saksalaisjohtaja sanoi, kun Turski kumppaneineen saapui Auschwitzista Buchenwaldiin: tällä leirillä kukaan ei hakkaa teitä, mutta jos varastat kumppaniltasi leipää, sinut hakataan kuoliaaksi.
– Usko minua, se olisi kauneinta musiikkia korvilleni, koska se tarkoitti arvokkuuden palautumista. Sitä en unohda koskaan elämässäni. Se myös muutti suhtautumistani saksalaisia kohtaan. Tajusin, ettei joka saksalainen ole viholliseni.
Turski on tavannut elämässään myös hyviä saksalaisia ja hän sanoo pystyneensä antamaan anteeksi kansakunnalle. Leireillä työskennelleet yksittäiset ihmiset ovat kuitenkin toinen juttu.
Lohdutti Pianisti-filmin päähenkilöä
Nykyään Turski näkee kauhujen vuosista painajaisia enää harvoin, ehkä kerran vuodessa. Toisin oli hänen naapurillaan, jonka suuri yleisö tuntee Roman Polanskin elokuvasta Pianisti.
Wladyslaw Szpilman asui Turskin naapurissa viimeisinä vuosinaan. Hän oli Turskia paljon vanhempi ja selvisi ainoana perheestään elossa sotavuosista.
– Etenkin elämänsä viimeisinä vuosina hän kärsi pahasta traumasta. Hän tuli luokseni juomaan viskiä tai gin tonicia. Hän piti viskistä. Sitten istuimme yhdessä ja yritin lohduttaa häntä.
Turskin mukaan Szpilman kysyi yhä uudestaan samaa kysymystä: miksi minä selvisin hengissä? Turski vastasi hänelle aina samaan tapaan viitaten Szpilmanin suvun jatkumiseen.
– Ehkä sinun poikiesi piti syntyä ja heidän kuulua perheeseen. Se oli raamatullinen viesti, joten ota se lohdutuksena. Se oli ainoa tapa lohduttaa häntä.