Alkaneen vuoden aikana Suomikin joutuu miettimään, mitä Euroopan Unionin puolustusulottuvuuden kehittämisellä voitaisiin saavuttaa.
Suomihan on koko jäsenyytensä ajan ollut valmis ja kiinnostunut kehittämään puolustusalan yhteistyötä. Olimme muun muassa heti alusta alkaen mukana kokoamassa nopean valmiuden kriisinhallintajoukkoja. Niitä ei ole vielä käytetty.
Joulukuun huippukokouksessa pääministerit linjasivat jatkovalmisteluja, joihin nyt alkaneena vuotena toivottavasti päästään ottamaan kantaa. Nostan joulukuun päätöksestä esille kaksi aihetta.
Unioni ryhtyy rahoittamaan puolustusta kehittävää tutkimustoimintaa. Aluksi nykyisellä rahoituskaudella vain noin 20 miljoonan euron vuosivauhdilla, mutta vuodesta 2020 alkaen 500 miljoonan euron vuosipanostuksella.
Uskon, että tätä avustusta käytetään vipuna, jolla aseteknologian kehittämisessä saadaan aikaan valtioiden välistä yhteistyötä ja valtiot käyttävät luonnollisesti paljon omaa rahaa saadakseen EU-avustuksen.
Periaatteista sovittava
Ellen pahasti erehdy, niin nyt monessa aseita myyvässä maassa mietitään, millä näihin rahoihin voi päästä käsiksi. Tärkeää on myös sopia periaatteista, joilla syntyvää tietoa EU-kumppanien kesken voidaan jakaa.
Vuosien ja vuosikymmenten mittaan nämä panostukset vahvistavat varmasti merkittävällä tavalla Euroopan omaa teknistä tasoa.
Toinen yhteistyömahdollisuus, joka nyt saatetaan ottaa käyttöön on sanahirviö "rakenteellinen yhteistyö". Olin perustuslaillista sopimusta neuvoteltaessa mukana etsittäessä perussopimukseen muotoa, jonka kaikki voivat hyväksyä.
Ajatus on, että sotilaallisilta kyvyiltään pisimmälle edistyneet maat voivat perustaa esimerkiksi muutaman maan kesken joukkokokoonpanoja, joita voidaan käyttää nopeaa reagointia tarvitsevissa vaativissa operaatioissa.