Lukupiiri: Veri on vettä sakeampaa

Kirja: Paha paikka 

Kirjailija: Gillian Flynn

Suomentaja: Maria Lyytinen

Kustantaja: WSOY

Helmiä: 4

Kenelle: Rikoskirjallisuudesta pitäville

Kun Libby Day oli seitsemän, hänen äitinsä ja kaksi siskoaan surmattiin julmasti. Pakoon päässeen Libbyn todistus oli ratkaiseva kun isoveli Ben tuomittiin elinkautiseen.

Kuluu 25 vuotta. Kill Club -niminen ratkaisemattomista murhista kiinnostunut salaseura ottaa Libbyyn yhteyttä. Libby alkaa seuran maksamaa palkkiota vastaan selvittämään miten kohtalokas yö oikeasti meni.

Kirjassa päähenkilönä on Libby, kertojiksi pääsevät myös muun muassa Libbyn äiti Patty ja veli Ben kun tarinassa palataan ajassa taaksepäin murhaa edeltäviin päiviin. 

Sitä mukaa kun Libby kulkee nykypäivässä kohti totuutta, takaumat kulkevat kohti murhia ja totuus selkiytyy.

Ennen murhia Dayn perhe on suossa jatkuvasti. Vähän ennen murhia, juoksuhiekka alkaa upottaa kunnolla. Ben on pulassa, kuin myös äiti Patty. Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan ole sitä miltä näyttävät ja ratkaisutkaan eivät sen mukaisia.

Yksinkertaisin selitys ei ole aina se oikea, loppu yllättää ja kaiken näkee uudessa valossa. Millä kaikella on ollut merkitystä ja millä ei. Kuinka joku ihminen voi vaikuttaa vain välillisestikkin toisten elämään ja kohtaloon.

"Täystuho. Taas hän näki mielessään kirveitä, aseita, maahan lyötyjä verisiä ruumiita. Kirkuminen vaihtui inahduksiin ja linnunlauluun. Hän halusi vuodattaa enemmän verta."

Flynn kirjoittaa todella kuvailevasti, eikä kirjaa voi sanoa nopealukuiseksi. Liikaa kuvailua tai ei, se on juuri se mikä vetää lukijan mukaansa keskelle päänäyttämöä, tapahtumapaikkoihin ja päähenkilöiden mieliin.

Päähenkilöiden pään sisään kun pääsee, miettii, onko pahuus sisäsyntyistä vai opittua. Ja jos se on opittua, kumpi ajaa edelle, kasvatus vai seura. Mitä liikkuu tappajan päässä vai liikkuuko mitään.

"Sisuksissani asuu häijyys, yhtä todellinen kuin sisäelin. Jos mahani viiltäisi auki, se saattaisi luiskahtaa ulos lihaisana ja tummana, mätkähtää lattialle, missä sen voisi talloa jalkoihinsa. Sellaista on Dayn suvun veri."

Kun pieni lapsi todistaa murhan, mitä hän oikeasti muistaa ja mitä hän luulee nähneensä ja kuulleensa.

Lapsia on helppo johdatella. Kun uskoo johonkin, se muuttuu todeksi, ainakin ihmiselle itselleen. Eikä tämä koske vain lapsia, se onnistuu myös aikuisten kohdalla.

Mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään perheensä hyväksi ja mitä ei. Kirja todistaa ainakin sen, että äiti pystyy mihin tahansa, niin hyvässä kuin myös pahassa.

"Patty arveli, että pojalla oli viimeinkin tyttöystävä, mutta kun hän oli vihjaissut pari kertaa siihen suuntaan, Ben oli vaivautunut niin pahasti, että pojan kalpea iho oli muuttunut kalvakan sinertäväksi ja meripihkan väriset pisamat olivat oikeasti alkaneet hekua, kuin varoitusmerkiksi. Hän oli jättänyt asian kokonaan sikseen. Hän ei ollut niitä äitejä, jotka yrittivät nyhtää liikaa tietoa lastensa elämästä - viisitoistavuotiaalla pojalla riitti tuskin muutenkaan terpeeksi yksityisyyttä talossa, joka oli täynnä naisia."

Samallalailla kuin Flynnin kirjassa Kiltti tyttö, myös Pahassa paikassa naiset ovat kaikkea muuta kuin viattomia ja naiveja.

Tarina on todentuntuinen, se herättää inhoa ja sääliä. Aina lukeminen ei tunnu hyvältä mutta ei sen tarvitsekkaan. Eihän todellinenkaan elämä ole aina kaunista.