Omat tulkinnat työkavereista ovat herkullista keskusteltavaa. Joskus oma luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti – siksi tulkintoja ei pitäisi tehdä.
Perjantai-iltana Facebook täytyy kuvista, joissa osa työporukasta viettää aikaa terassilla. Se, että työkaverit ovat myös ystäviä, ei lähtökohtaisesti ole ongema.
– Olen itse ollut työyhteisössä, jossa osa porukasta näki paljon vapaa-ajalla. Pikemminkin se mielestäni tuo kokonaisuuteen hyvää yhteishenkeä, näkee, että taustalla on hyvää yhdessä olemisen meininkiä, sanoo työyhteisövalmentaja Sini Rantama.
Pakolla ei tarvitse olla kaveri. Olisi absurdia ajatella, että sama työpaikka tarkoittaisi myös samoja vapaa-ajan suunnitelmia.
– Tavoite ei ole se, että kaikki ovat vapaa-ajallakin kavereita. Mutta töissä luodaan suhteita, jotka syvenevät. Kyllähän se helpottaa myös keskinäistä työntekoa, mitä enemmän pystyy luomaan yhteyttä muihin ja menemään vähän työroolin taakse ja pidemmälle. Tiedetään, mitä toinen harrastaa ja mistä hän tykkää, millainen ihminen on muualla kuin työpaikalla. Helpompi sellaiselta ihmiseltä on kysyä apua, Rantama kuvaa.
On eri asia, jos yksi tiivis porukka alkaa hyljeksiä muita työpaikalla. Silloin läheinen kaveruus muuttuu kuppikunnaksi – siis ongelmaksi.
– Tämä on myös yksilöllinen kokemus. Jos kokee, että on vähän ulkopuolinen, se ikävä tunne kertoo omasta tarpeesta. Se on itsetutkiskelun paikka: miksi tämä tuntuu ikävältä? Rantama sanoo
– Taustalla on ehkä tarve: sitä toivoisi, että olisi mukana tässä tai jossakin muusa porukassa. Jos kykenee itsetutkiskeluun, voi edistää asioita. Se voi olla kasvun paikka yksilötasolla.
