USA 2006. Ohjaus & käsikirjoitus: M. Night Shyamalan. Tuotanto: Sam Mercer, Shyamalan. Kuvaus: Christopher Doyle. Leikkaus: Barbara Tulliver. Musiikki: James Newton Howard. Pääosissa: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Jeffrey Wright, Bob Balaban, Sarita Choudhury, Cindy Cheung, M. Night Shyamalan. Kesto: 110 min.
Joskus elokuva on niin huono, että se on jo hyvä. Kulttielokuviksikin moisia kalkkunoita kutsutaan. M. Night Shyamalanin uusin elokuva, Lady in the Water, on niin kökkö ja epäuskottava, ettei sitä voi enää sivuuttaa täysin välinpitämättömästi.
Elokuvan juonta on vaikea kuvailla pokan pettämättä. Bryce Dallas Howard esittää aneemista merinymfiä nimeltä Story, joka tykkää pulikoida reppanan talonmiehen, Cleveland Heepin (kärsivä Paul Giamatti), isännöimän rakennuskompleksin uima-altaassa. Story on oikeasti narfi (!), joka on saapunut tapaamaan ihmiskunnan valittua. Elokuvan alussa viitataan hämärään mytologiaan, jonka mukaan narfit ovat aikoinaan valistaneet ihmisiä, jotka ovat sittemmin menettäneet kyvyn kuunnella näiden vesiolentojen viisautta. Mitä ikinä se sitten onkin.
Storylla on asiaa, mutta tämä ei itsekään tiedä kenelle. Valitun etsiminen on myös hankalaa, sillä narfeilla on verenhimoisia vihollisia, jotka vaanivat ulkosalla. Nurmikolta näyttävät skruntit (!!) väijyvät pimeydessä ja rikkovat vesimaailman sääntöjä. Koska tartutikit (!!!), skrunttien valvojat, loistavat poissaolollaan, päättää änkyttävä talkkari auttaa. Oppaakseen Cleveland omaksuu naapurin aasialaisrouvan narfeista kertovan iltasadun.
Narfin istuessa suihkussa Cleveland löytää kuin löytääkin taloyhtiöstään Valitun, jota esittää ohjaaja itse. Puisevan luonteva Shyamalan vaikuttaa vain hitusen vaivaantuneelta kuullessaan olevansa ihmiskunnan tuleva henkinen guru. Jonkunhan sekin homma on hoidettava, maksoi mitä maksoi. Seuraavaksi jäljitetään Parantajaa, Tulkitsijaa, Vartijaa ja Kiltaa – yllättäen nekin löytyvät saman talon seinien sisäpuolelta. Kun remmi on koossa, voi Story, "narfien Madame", palata takaisin kotiin ison kotkan selässä.
Lady in the Water -fantasiaa seuraa vakuuttuneena siitä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Shyamalanilla on sekä pahasti ruuvi löysällä että suuruudenhulluus-pilleri ottamatta. Kuudennella aistilla (The Sixth Sense, 1999) läpimurtonsa tehnyt intialais-philadelphialainen tekijämies romuttaa paraikaa uskottavuuttaan (ja elokuvauraansa) oikein isolla lekalla. Jos Kylä (The Village, 2004) olikin jo suuri pettymys, ei se vedä lähellekään vertoja Lady in the Waterin totaaliselle limbolle. "Vedenneidon" tarina on täysin omaa luokkaansa – yhtä aikaa naiivi, kiusaannuttava, omahyväinen ja läpeensä epäuskottava. Vaikka tarinan ainekset olisivat uskomattomia, ei tarinan itsensä tarvitse olla sitä. Onnistuneessa fantasiassahan on nimenomaan kysymys hengen puhaltamisesta fantastiseen, ihmeelliseen ja epätodennäköiseen.
Kun pahin myötähäpeä viimein väistyy, alkaa elokuvaa seurata pohdiskellen sen kulttikalkkuna-potentiaalia. Tämän tekeleen ympärille voi hyvin kuvitella syntyvän kokonaisen interaktiivisen seurakunnan, jonka illanvietoissa "Storyn stooria" höystetään riehakkailla asukokonaisuuksilla ja repliikkien resitoinnilla. Osa pukeutuu esihistoriallisia apinoita muistuttaviksi tartutikeiksi, osa mulkoilee skruntteina vihreä eteismatto selässään. Suihkupulloilla ammuskelevan porukan keskipisteenä on tietenkin Richie Cunninghamia ja Ingallsin Lauraa erehdyttävästi muistuttava neitsykäinen… Mahdollisuuksia löytyy loputtomasti, mutta vain aika näyttää, kuka lopulta ymmärtää (vai ymmärtääkö kukaan?) tosissaan tehdyn elokuvan hervottoman camp-sensibiliteetin.
Teksti: Outi Heiskanen