Irene alkoi ajatella itsemurhaa ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Kesti vielä vuosia, ennen kuin hän yritti itsemurhaa. Nyt Irene haluaa kertoa tarinansa auttaakseen muita.
Syksyllä 2009 Irene Mäkiranta oli 17-vuotias. Hän oli suunnitellut omaa kuolemaansa jo vuosia.
Ensimmäiset itsemurha-ajatukset tulivat 14-vuotiaana. Varsinaisia suunnitelmia hän alkoi tehdä vuoden kuluttua.
– Minulla oli vaan tosi paha olla sisäisesti, olin masentunut ja rupesin käyttämään päihteitä, mikä omalta osaltaan vain pahensi oloa. Oli myös itsetunto-ongelmia, Irene, nyt 26, kertoo.
Hän ei kertonut suunnitelmasta perheelleen. Syksyn tapahtumat tulivat heille täytenä yllätyksenä.
"Sillä hetkellä päätin, että tänään lähden"
Aiemmin Irene oli hakenut apua koulun kautta ja myös päässyt tukiterapiaan.
– Muutin kuitenkin toiselle paikkakunnalle ja hoito loppui, enkä uudella paikkakunnalla hakenut apua, Irene kuvaa.
Myös lääkityksen hän lopetti. Uudessa koulussa Irene tunsi olevansa erilainen; hän kärsi yksinäisyyttä.
– Runsas alkoholin käyttö ja ihmissuhdeongelmat johtivat itsemurhayritykseen. Ratkaiseva hetki oli eräs aamu, jolloin tajusin, kuinka sotkussa elämäni oli. Sillä hetkellä päätin, että tänään lähden.
"En kyennyt näkemään, että tulevaisuudessa olisi mitään parempaa"
Irene yritti itsemurhaa syksyllä 2009. Synkimmältä hetkeltään hän muistaa syyllisyyden.
– Tunsin suurta syyllisyyttä, että oli tullut käyttäydyttyä typerästi ja loukattua läheisten ihmisten tunteita. Tunsin, että en pystyisi korjaamaan niitä asioita, tunsin paljon vihaa itseäni kohtaan. Tunsin myös toivottomuutta elämää kohtaan. En kyennyt näkemään, että tulevaisuudessa olisi mitään parempaa. Olin pettynyt itseeni ja elämääni.
Irene soitti ystävälleen sekavassa tilassa. Se pelasti hänet.
Ystävä hälytti apua, ja Irene vietiin ambulanssilla sairaalaan ja tehohoitoon.
"Mieltä lämmittävät ne kaikki ihmiset, jotka kävivät minua katsomassa"
– Sairaalassa vietin muutaman päivän ja kun elintoiminnot olivat ok, minut siirrettiin psykiatriselle osastolle.
Siellä Irene oli hieman yli kaksi kuukautta. Aluksi hän oli vihainen siitä, että olikin elossa.
– En päässytkään pois. Vuosien varrella on ollut helpottuneita ajatuksia, että saan vielä elää, mutta vaikeina aikoina olen myös ajatellut, että miksi en kuollut silloin, Irene myöntää.
Läheiset olivat järkyttyneitä. Silti he osasivat tukea Ireneä tavalla, joka lämmittää vielä tänäkin päivänä.
– Mieltä lämmittävät ne kaikki ihmiset, jotka kävivät minua katsomassa. Sain paljon tukea lähipiiriltä, Irene sanoo.
"Toivon, että voisin tarinallani tuoda toivoa"
Mikä sitten olisi voinut auttaa? Irene toivoo, että olisi itse tehnyt erilaisia valintoja. Hakenut ammattiapua.
Nyt Irene haluaa kertoa tarinansa ja on myös luennoinut aiheesta.
– Toivon, että en enää ikinä joudu sellaiseen umpikujaan, jossa olin. Olen myös oppinut jonkinlaista empatiaa itseäni kohtaan ja yritän sanoa itselleni ja muille, että mistä tahansa sotkusta elämässä kyllä selviää, Irene sanoo.
Hän on nähnyt elämänsä varrella paljon ihmisiä, jotka painivat samojen asioiden kanssa kuin hän itse aiemmin.
– Toivon, että voisin tarinallani tuoda toivoa heille ja haluan jakaa tarinani myös sen takia, että voisin jakaa kokemustietoa esimerkiksi nuorten kanssa työskenteleville. Jokaisen elämä on tärkeä ja ainutlaatuinen ja tätä sanomaa haluan viedä eteenpäin.
"Itsetuhotilassa on kuin toisessa maailmassa"
Irenen mukaan ihminen, joka ei ole kokenut sitä synkintä hetkeä, ei pysty ymmärtämään itsemurhaa suunnittelevan kokemaa itsetuhotilaa.
– Itsetuhotilassa on kuin toisessa maailmassa, eikä looginen ajattelu enää toimi. Itsemurha-ajatuksia vastaan kamppailu voi olla myös elämänmittaista, varsinkin elämän kriisikohdissa ajatukset saattavat aktivoitua uudestaan, Irene sanoo.
Itsetuhoisen ihmisen läheisiä hän neuvoisi pysymään lähellä. Rakastamaan.
– Omasta mielestäni suurin asia, millä voi ehkäistä itsemurhaa, ovat läheiset ihmissuhteet, joissa on välittävä, lämmin ja avoin ilmapiiri. Myös rohkea puheeksi ottaminen on tärkeää, esimerkiksi jos huomaa läheisen käyttäytymisen muuttuneen.