Kikka Linnajärvi on nähnyt enkelin kaksi kertaa, lapsena ja onnettomuuden jälkeen henkihieverissä. Enää hän ei pelkää kuolemaa.
Kikka Linnajärvi oli ajamassa autolla Helsingistä Kouvolaan, kun hän jäi rekan alle.
– Muistan, että nousin autosta ylös. Sen jälkeen kaikki on pimeää. Minut vietiin teholle kuoleman kielissä, Kikka kertoo.
Teholla Kikka kuuli hoitajien äänet jonkin aikaa. Pian nekin hävisivät.
– En tuntenut itseäni enkä vartaloani. Minusta tuntui samalta kuin kaksivuotiaasta yksin vesisateessa: pelkäsin hirveästi, ja oli kylmä olo.
Tyttären huuto käänsi takaisin
Kikka tunsi olevansa jonkinlaisessa vesiputkessa.
– Toisessa päässä näkyi valo. Kun kuljin sitä kohti, alkoi tuntua yhä lämpimämmältä ja lämpimämmältä.
Sitten jokin pysäytti Kikan.
– Putken kylmästä päästä kuului oman tyttäreni itku ja huuto: "Äiti!". Silloin käänsin pääni pois valosta ja lähdin takaisinpäin. Kun heräsin, hoitajat kertoivat, että sydämeni oli pysähtynyt kaksi kertaa, Kikka sanoo.
Enkeli pelasti pulasta
Kikka oli nähnyt enkelin kerran aikaisemminkin, lapsena.
– Minulla oli tapana hävittää avaimiani kaiken aikaa. Lopulta äiti suuttui, kiinnitti avaimen paksuun kanttinauhaan ja vannotti sormella osoittaen papiljotit päässä, etten enää hukkaisi niitä. Mutta hukkasinhan minä, heti samana iltana. Nukkumaan mennessä laitoin kädet ristiin ja rukoilin Jumalaa näyttämään, missä ne ovat, Kikka kertoo.
Unessaan Kikka heräsi. Sängyn päädyssä oli enkeli – tismalleen samanlainen kuin vuosia myöhemmin onnettomuuden jälkeen.
– Se oli pelkkää äärettömän kaunista valoa. Ei kasvoja tai ihmishahmoa eikä siipiä tai mekkoa. Valo puhui ikään kuin ajatuksen voimalla, ilman ääntä. Se johdatti minut unessa olohuoneen läpi pitkään eteiseen ja neuvoi etsimään saappaan sisältä jotain kiiltelevää.
Aamulla Kikka juoksi saman tien kurkistamaan saappaaseen.
– Siellä ne avaimet olivat, samassa kengässä kuin unessa. En kadottanut avaimia enää koskaan sen jälkeen.
Ilmestyvät vain lapsille ja kuoleville?
– Sanotaan, että vain lapset näkevät enkeleitä, eivät aikuiset. Ehken minäkään olisi lapsuuden jälkeen sellaista nähnyt, ellen olisi käynyt niin lähellä kuolemaa, Kikka pohtii.
Hän tietää, että aihe on monille arka.
– En minä käy tästä torilla paasaamassa. Varmaan monet miettivät, että olen ihan kaheli – aikaisemmin olisin luultavasti itsekin ajatellut samalla tavalla.
Silti Kikka tuntee monia saman kokeneita.
– Kaikki puhuvat samanlaisesta kirkkaasta valosta, ja jotkut näkevät muutakin. Entinen anoppini sanoi viimeisinä hetkinään sairaalassa, ettei tarvitse enää illalla tulla katsomaan, koska hän ei ole täällä silloin.
– Kun anopilta kysyttiin, miksi, hän vastasi: "Katsokaa nyt ikkunasta ulos. Siellä pappa ja mummo ja kaikki muutkin jo odottavat". Hän kuoli samana iltana, Kikka kertoo.
Kivienkeli kaatui isän kuollessa
Kikka tunsi korkeamman voiman läsnäolon myös isänsä kuollessa.
– Asuimme silloin rinnetontilla, jonka kiviaskelmille olin nostanut ison, kivisen enkelin. Olin istuttamassa orvokkeja, kun veljeni soitti, että isä on kuollut. Sillä samalla sekunnilla kivienkeli tippui portaalta ja katkaisi siipensä. Tuuli ei olisi niin painavaa esinettä voinut kaataa, Kikka kertoo.
– Isä tuntuu edelleen olevan aina vierellä, jos koen heikkoutta tai epävarmuutta.
Ruumis kuolee, ei henki
Kikka sanoo, että hänelle on tullut rauha.
– Kuolema ei pelota minua. Tiedän, että enkeleitä on olemassa, se ei ole mitään mielikuvitusta.
– Olen tullut siihen lopputulokseen, ettemme me oikeasti kuole: ruumis kuolee, mutta jokin henki jää elämään.
Studio55.fi/Piia Simola
Kuvat: Colourbox.com ja Lehtikuva
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.