USA, 1998. Ohjaus: Martin Scorsese. Käsikirjoitus: Melissa Mathison. Kuvaus: Roger Deakins. Leikkaus: Thelma Schoonmaker. Tuotanto: Barbara De Fina. Pääosissa: Tenzin Thuthob Tsarong, Guyrme Tethong, Tulku Jamyang Kunga Tenzin, Tenzin Yeshi Paichang. Kesto: 135 min.
Ohjaaja Martin Scorsesella on hallussaan kaksi kullanarvoista asiaa: aukoton tyylitaju ja fantastinen leikkaaja. Onkin oikeastaan yhdentekevää, mihin genreen kuuluvan elokuvan Scorsese tekee, lopputulos erottuu massasta aina vähintään keskivertoa parempana. Tämä pätee myös Kunduniin, joka tulee kaikista Tiibet-elokuvista ohjelmistoomme viimeisenä, mutta samalla odotetuimpana ja onnistuneimpana.
Kundunia ei ole miehitetty Hollywood-tähdillä; kaikki näyttelijät ovat tiibetiläisiä amatöörinäyttelijöitä, aiheeseen vihkiytyneitä maanpakolaisia. Melissa Mathisonin käsikirjoittama elokuva kertoo Dalai laman kasvutarinan lapsijumalasta maan kansanjohtajaksi. Väkivaltaa tinkimättömästi vastustava Dalai lama joutuu kohtaamaan kansansa verisen arkitodellisuuden, joka suistaa hänet piinaaviin kärsimyksiin, kuten Kristus-hahmon Viimeisissä kiusauksissa.
Philip Glassin musiikin rytmittämä Tiibet-tarina avautuu lumoavan kauniina kuvarunona, joka kerrotaan pikkupojasta nuorukaiseksi varttuvan Dalai laman silmin. Eritoten unijaksoissa leikkaaja Thelma Schoonmaker pääsee loistamaan. Kun verenvuodatuksen kauhukuvat tunkeutuvat Dalai laman painajaisiin, ne iskeytyvät tajuntaan hakkaavasti leikattujen raakuuksien ryöppynä. Ja unikuva, jossa Dalai lama seisoo lähikuvassa keskellä punakaapuisia ruumiita, avautuu sitten valtavaksi ruumismereksi. Kun kamera loittonee kohteesta yhä etäämmälle, ruumiiden massa muuttuu katsojan silmissä lopulta abstraktiksi maalaukseksi.
Scorsese on kuvakerronnassaan aina yhtä tasaisen varma. Hän ei tarvitse Hollywoodin valtaelokuvan tunteellisia monologeja sanomansa läpiviemiseksi. Kuvat riittävät. Eikä Kundun merkitse sitä, että katolinen Scorsese olisi liittynyt Tiibet-aktivistien poliittiseen joukkoon. Scorsese on yksinkertaisesti ohjannut elokuvan häntä aiemminkin kiehtoneesta aiheesta, jumalallisuuden ja ihmisyyden sovittamattomista ristiriidoista politikoimatta sen enempää.
Minimalistisäveltäjä Philip Glass on nykymusiikissa yhtä suuri tähti kuin Martin Scorsese elokuvan alalla. Musiikilla onkin Kundunissa poikkeuksellisen vahva asema: musiikki ja kuvat muodostavat saumattoman kudelman. Glassin usein takova ja mahtipontinen musiikki on tässä elokuvassa pienieleisempää; aihe on tuonut siihen myös tiibetiläisiä soittimia. Jo vuosikymmenien ajan Tiibetin buddhalaisuutta harjoittanut Glass on nyt päässyt tulkitsemaan omaa maailmankatsomustaan sävelin.