Poliisi kyllä voi kertoa, että vaarallinen kriminaalipotilas karkasi mielisairaalasta. Sen sijaan laki kieltää poliisia tiedottamasta, jos vaikka ministeri ammuttaisiin kadulle. Se on ongelma.
Poliisi tiedotti viime päivinä näkyvästi Niuvanniemestä karanneesta kriminaalipotilaasta nimen ja kuvan kera. Niin pitikin.
Nykyisen esitutkintalain mukaan poliisi ei saa kertoa rikoksen tekijän tai uhrin nimeä muutoin kuin jos se on ”välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi, rikoksesta epäillyn tavoittamiseksi, uuden rikoksen estämiseksi tai rikoksesta aiheutuvan vahingon estämiseksi”.
Karanneesta vaarallisesta vangista voi siis kertoa nimellä ja kuvalla, mutta tuo lain rajaus on pulmallinen. Jos esimerkiksi merkittävä poliittinen tai taloudellinen vallankäyttäjä joutuu rikoksen uhriksi tai on rikoksen tekijä, niin poliisilla ei ole oikeutta kertoa sitä henkilön aseman perusteella.
Otetaan esimerkki ääritilanteesta: Jos ministeri ammuttaisiin Helsingin Aleksanterinkadulla, niin poliisi voisi kertoa, että mies ammuttiin Aleksilla. Sen sijaan esitutkintalaki kieltää kertomasta sitä, että uhri on pääministeri. Tai jos kansanedustaja puukottaa kotonaan vaimonsa, niin poliisin on vaiettava tekijän taustasta.
Samaan tapaan laki kieltää poliisia kertomasta, jos tutkinnassa olisi tuomarin tai korkean virkamiehen törkeä lahjusrikos tai pörssiyhtiön johtajan miljoonakavallus.
Tilanne on yhteiskunnan näkökulmasta täysin reikäpäinen.
Nämä pykälät tulivat voimaan vuoden 2014 alusta. Siihen saakka nimen kertominen oli mahdollista myös painavasta muusta syystä, mutta jostain ihmeen syystä se poistettiin laista. Oikeustoimittajat ry sen säilyttämisen puolesta yritti puhua.