Kun Risto pääsi ensimmäisen kerran Lemmenjoelle, paikka kuhisi kullankaivajia. Nyt 62 vuoden päästä Risto viettää kaivauksellaan aikaa yksinään. Miten kullankaivaminen on muuttunut, ja mikä ihme ajaa miehen karuun erämaahan kesästä toiseen?
Risto Mäkipuro oli kymmenen vanha vuonna 1951, kun hän saapui ensimmäisen kerran Lemmenjoelle isänsä mukana. Isä oli toimittaja, joka teki juttuja Pohjois-Lapin kullankaivajista. Ja oli hänellä omakin valtaus. Siellä kullankaivua ja erämaaolosuhteita käsitteleviä kirjoja ahminut Risto pääsi kokemaan, mitä kullankaivajan työ käytännössä on.
– Kirjoista saatu kuva oli tietenkin erilainen, mutta en voi sanoa pettyneeni. Näin jälkeenpäin muistellessa tuntuu, että todellisuus oli välillä ennakkokuvitelmia ihmeellisempi, Risto tuumaa.
Kahtena ensimmäisenä kesänä Riston perhe majoittautui teltassa.
– Se oli joskus tuskallista, kun oli niin kylmää ja kosteaa. Kun tuuli kääntyi pohjoiseen, satoi koko ajan, ja kosteus tunkeutui joka paikkaan. Polttelimme metsästä haettua tervaskantoa, ja sen ääressä vaatteet sai onneksi kuivattua hetkessä, Risto kuvailee.
Töitä tehtiin seitsemän tuntia päivässä. Vapaa-aikana levättiin ja laitettiin ruokaan. Joskus leiriin eksyi retkeilijöitä, joita piti huoltaa.
– Yhdet hollantilaiset olivat olleet viikon eksyksissä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, joten he yrittivät piirtää meille kauraryynin kuvia. Muistivihkosta he sitten löysivät oikean sanan ja tiedustelivat: ”Can we hire kauraryynipuuro?”, Risto muistaa.
Isä teki haastatteluja, ja samalla Ristokin kuuli vanhojen konkareiden muisteluja. Pääkämpällä pidettiin ennen vanhaan tanssit, jossa miehet pääsivät pyörittämään kokkityttöjä veivattavan grammarin sävelten tahtiin. Myös kullankaivamisen arvokkaat niksit Risto oppi legendaarisilta mainareilta.
– Neljän hengen porukka, Jaakko Isola, Kullervo Korhonen, Jukka Pellinen ja Heikki Kokko, löysi vuosien aikana kultaa kymmeniä kiloja. Opin heiltä jalkarätin käärimisen, ja Kultasilmä-Kokko opetti minut vaskaamaan. Asuimme jonkin aikaa samassa kämpässä ja saimme heiltä ensiarvoista tietoa kullankaivamisesta, Risto kertoo.
Kehnot kulkuyhteydet
Kullankaivun kausi alkoi kesäkuun alussa, kun routa hellitti otteensa maasta. Risto muistelee, että vene pääsi Lemmenjoen läpi yleensä toukokuun lopussa. Joskus jäitä hakattiin vielä kesäkuussa.Kun Risto aloitteli uraansa, kulkuyhteydet Lemmenjoelle olivat huonot. Inarin ja Ivalon sillat oli poltettu Lapin sodassa, ja ne oli korvattu losseilla. Venematka kesti tuolloin vuorokauden, kun nykyään sen taittaa reilussa tunnissa.– Kaivussa tarvitaan paljon tarvikkeita, kaksisataa kiloa henkilöä kohti. Niitä tuotiin kaivauksille veneellä sekä lentokoneella, Risto valottaa.Sodan aikana hävittäjälentäjänä toiminut mies toimitti kullankaivajille varaston täydennystä. Joskus hänen kyydissään saattoi itsekin päästä kaivauksille.Risto muistaa kerran, kun lentäjä toi tilauksesta lisäruokatarvikkeita. Miehet olivat kaivamassa montulla, kun heidän huomionsa kiinnittyi matalalla lentävään koneeseen, josta putosi paketteja. Viimeisessä laatikossa oli näkkileipää, joka ilmalennon seurauksena oli murskautunut pieniksi muruiksi.Joskus lähdettiin pariksi päiväksi kalaan muonavarastoa täydentämään. Ruoka oli kallista, eikä syrjäseudulle kannettu yhtään ylimääräisiä tuotteita. – Meillä oli mukana ruokia, jotka sisältävät mahdollisimman vähän vettä. Ruokalistalla vaihtelivat purkkiliha, kuivaporo, suolaläski, herneet ja makaroni. Peruna oli harvinaista herkkua, sillä se sisälsi vettä, Risto sanoo.
