Helsingin Nato-kokous julisti Itämeren maiden yhtenäistä tahtoa, mutta Venäjälle jää kuitenkin keinoja jatkaa ilkeyksiään, arvioi politiikan toimittaja Vesa Kallionpää.
Itämeren Nato-maat ja Nato osoittivat Helsingin kokouksessa päättäväisyyttä ja yksituumaisuutta.
Merikaapeleiden ja -putkien suojeluun keskitytään kaikin keinoin ja Venäjän varjolaivaston sabotaasi- ja ympäristöuhkaa torjutaan päättäväisesti.
Suomen toiminta Venäjän varjolaivastoon kuuluvan Eagle S -tankkerin pysäyttämisessä nostettiin esikuvaksi jämerästä toiminnasta.
Nato aloittaa Itämerellä operaation, johon osallistuu laivoja, valvontakoneita ja jopa meridrooneja. Meriliikenteen valvonnassa otetaan käyttöön myös uusia teknisiä keinoja.
Mutta riittääkö se?
Vapaa merenkulku on Venäjälle mahdollisuus tihutöihin
Kaikki valtiot ja Nato varovat visusti syyttämästä juuri Venäjää Itämeren kaapeli- ja putkirikoista.
Toistuvasti ankkureitaan raahaavat ja kaapeleita katkovat Venäjän varjolaivaston alukset tuskin kuitenkaan harrastavat huonoa merimiestaitoa sattumalta. Tavallisen kansan keskuudessa syyttävä sormi osoittaakin Venäjää.
Kansainvälinen merioikeusyleissopimus jättää Venäjälle keinoja myös jatkaa ilkeyksiään, jos se niin haluaa.
Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että kansainvälisillä vesillä liikkuvaa alusta ei voida pysäyttää ja tarkastaa, vaikka sen epäiltäisiin katkoneen kaapeleita. Itämerelläkin ilmeisesti vain ympäristökatastrofin uhka sallii vapaaseen merenkulkuun puuttumisen.
Kehuttu Eagle S:n haltuunotto perustui toki viranomaisten erinomaiseen toimintaan, mutta ratkaisevaa oli se, että alus siirtyi tai suostui siirtymään kansainväliseltä merialueelta Suomen hallitsemille vesille.
Helsingin kokouksessa päätettiin aloittaa selvitys keinoista, joilla väärinkäytöksiin ehkä voidaan puuttua vapaan merenkulun periaatteesta huolimatta.
Sopimuksen tulkinta onkin ainoa nopea keino muutokseen. Kun kansainvälistä merioikeussopimusta viimeksi muutettiin, niin prosessiin kului 20 vuotta.
Valvonta kiristyy – entäs sitten?
Meriliikenteen valvonta Itämerellä on hyvällä tolalla ja Naton nyt alkava operaatio vielä parantaa tilannetta.
Merenpohjan infrastruktuurin aukoton valvonta on kuitenkin erittäin vaikeaa, jollei jopa mahdotonta. Edes Nato ei kuitenkaan voi rauhan aikana tehdä kansainvälisillä vesillä mitä tahansa.
Itämeren maiden ja Naton yhtenäinen ja jämäkkä esiintyminen on kuitenkin strateginen viesti sekä Venäjälle että sen varjolaivastolle. Riskit kasvavat.
Toinen viesti Venäjälle on kovenevat pakotteet. EU:n pakotteita varjolaivasto on voinut kuitenkin kiertää erilaisin vippaskonstein, mutta tuoreet Yhdysvaltojen asettamat myös talousseurauksia aiheuttavat pakotteet pysäyttivät heti osan varjolaivoista Intian ja Kiinan rannikolle.
Nähtäväksi jää, pysyvätkö Yhdysvaltojen pakotteet voimassa myös presidentinvaihdoksen jälkeen tai miten niitäkin mahdollisesti aletaan kiertää.
Venäjä tuntuu uskovan vain voimaa tai rahaa. Venäjän talous ja sotakassa ovat riippuvaisia energian viennistä. Päättäväisyys varjolaivaston uhkien edessä pakottaa Venäjän ehkä harkitsemaan, onko tärkeämpää käyttää laivoja pahantekoon vai pelkästään öljykuljetuksiin.
Kaikesta epävarmuudesta ja kansainvälisen merioikeussopimuksen aiheuttamista pulmista huolimatta Helsingin Nato-kokous oli tarpeellinen.
Se ei välttämättä estä tihutöitä jatkossakaan, mutta se oli herätys yhä suurempaan valppauteen Nato-maissa. Ja selkeä viesti Venäjälle.