Tämä on avoin kirje sinulle, joka istuit eilen harmaassa autossasi parkkiruudussani. Sinulle, jonka kädessä roikkui ruisku.
Yllätyin nähdessäni parkkipaikkani varattuna palatessani töistä kotiin iltapäivällä. Yllätyin vielä enemmän nähdessäni pysähdyksesi syyn.
Sinulla oli vasen käsivarsi paljaana, ruisku vielä siinä kiinni.
Vastasit katseeseeni sumun takaa. Sitä ei ollut välissämme ikkunassa, vaan silmissäsi.
Ymmärsit eleistäni, että halusin sinun tekevän jotain. Pakitit nytkähdellen autosi. Olit naarmuttaa naapurini autoa, mutta rakoa jäi sentään sentti.
Hämmennyin tilanteesta niin, etten ymmärtänyt estää lähtöäsi. Ymmärsin sentään painaa mieleen rekisterinumerosi, jonka kerroin hätäkeskukselle.
Minulle ei koskaan soitettu takaisin, joten oletan, ettei sinua tavoitettu.
Tien toisella puolen on lastentarha ja ala-aste. En usko, että huomasit niitä. Vaikka olisit huomannutkin, se ei olisi sinua estänyt ajamasta. Sinulle oli tärkeämpää saada annoksesi heti.
Reppuselkäisiä lapsia oli liikkeellä paljon. Heidän seassaan sinä, onttokatseinen kuski.
Tiedät varmasti itsekin, että sinulla on ongelma. Olemuksesi perusteella se on tappavaa laatua.