EU:n suurin kansantalous haluaa olla EU:n suuri ilmastonsuojelija. Menestys on tällä saralla ollut kuitenkin kehnonlaista. Autoteollisuus rimpuilee. Hiilestä luopuminen sujuu hitaasti. Ydinvoimaa ei haluta ja nyt vielä metsätkin uhkaavat tuhoutua ennen kuin on sovittu, miten niitä hyödynnetään hiilinieluina.
Oma kiistatta häilyvä ympäristötietoisuuteni heräsi 1980-luvun lopulla. Silloin paasattiin happosateista. Niiden sanottiin tuhoavan sekä Schwarzwaldin että Itä-Lapin metsät. Ainakin ne.
Kävin toimittajana katsomassa kaiken pahan alkulähteitä, eli silloisen Neuvostoliiton metallisulattoja. Kokemus oli karmea.
Tuolloin korjausliikkeet tehtiin pääsääntöisesti ajoissa niin, että isommilta tuhoilta vältyttiin. Autoihin asennettiin katalysaattorit. Teollisuuden rikkidioksidipäästöjä leikattiin. Schwarzwald säästyi. Pääosin.
Tuhot nyt vakavampia kuin 80-luvulla
Nyt Saksassa puhutaan taas metsätuhoista. Monien mielestä vakavammista kuin 1980-luvulla.
Nyt kaiken pahan alku ja juuri tuntuu olevan ilmastonmuutos. Kesä toisensa jälkeen on liian lämmintä ja kuivaa. Puut näivettyvät. Tuholaiset iskevät.
Ja kaikki tämä juuri, kun metsien pitäisi hiilinieluina olla osaltaan avittamassa Berliinin hallitusta saavuttamaan kunnianhimoiset päästötavoitteet.
Toistaiseksi kunnianhimoa on ollut enemmän kuin konkreettisia tuloksia. Ensi vuodeksi asetettu tavoite leikata kasvihuonekaasupäästöjä 40 prosenttia vuoden 1990 tasosta, jää haaveeksi.
