Kommentti: Jääkiekon MM-kisat tarjosivat kaksi isoa opetusta – toinen niistä ei saa enää ikinä toistua

Jääkiekon taso kehittyy jatkuvasti maissa, joita on aiemmin voinut pitää vain sympaattisina haastajina. Vahva KHL-joukkue on vienyt koko Kazakstanin kiekkotuotetta roimasti eteenpäin. Kehitystyö on vaatinut aikaa ja rahaa. Nyt tulokset alkavat tulla esille.

Sama koskee Saksaa. Toni Söderholm ja Ville Peltonen virittivät Saksan uskomattomaan iskuun Latvian kisoissa. Ennen kaikkea Saksan tarinan taustalla on ollut koko lajin kehittyminen maassa, mistä puskee nyt pinnalle huippulupauksia yksi toisensa perään. 20-vuotias Moritz Seider on ollut koko turnauksen paras puolustaja.

Ruotsin, Tshekin tai esimerkiksi Suomen asema ei ole mitenkään kirkossa kuulutettua. Edes puolivälieräpaikka ei ole taattua tavaraa, kun kisoihin liittyy jotain poikkeuksellista.

Leijonien tämän kevään mestaruus olisi raaka osoitus siitä, että suomalainen peli-identiteetti on kansainvälistä huippua. Ei ole sattumaa, että turnauksen parhaiden maiden joukossa on Jukka Jalosen ja Toni Söderholmin valmentamat joukkueet. Suomalainen yhteispelin ideologia määrittää suuntaa kisoissa, joissa yksilöosaaminen ei ole normaalin kaltainen ohjaava tekijä.

Tämän kevään MM-turnauksen toinen iso opetus tulee kaukalon ulkopuolelta – kisojen syvimmästä sielusta. Oli suorastaan katkeransuloista seurata paikan päältä Latvian ja Saksan alkulohkon kamppailua, johon lehtereille saapui tuhatpäinen yleisö. Sen pauhu aiheutti kylmiä väreitä – niin pitkän hiljaiselon jälkeen.

Yksittäinen valonpilkahdus muistutti siitä, mikä on jääkiekon MM-kisojen aito luonne. Turnaus ei ole koskaan pelkästään kaukalon sisällä tapahtuva yhteispelin mittauskoe. Jääkiekon MM-kisat ovat ennen kaikkea yhteisöllisyyden juhla.

Se puuttui nyt kokonaan.

Nyt kaikki tuntui etäiseltä. Jopa itse gladiaattorit olivat koko ajan, kirjaimellisestikin, aitojen takana. Tarinat rakentuivat Riian tarkoin vartioidussa tornihotellissa, josta ei ollut mitään asiaa poistua yhtään minnekään muualle kuin suorituspaikalle. Sielläkin pelaajat olivat koko ajan kaukana. Kahden metrin väli toi kanssakäyjien ja tarinan päähenkilöiden välille vielä etäisyyksiä suuremman muurin.

Peleistä puuttui fanien luoma sähköisyys ja positiivinen jännite. Eli sydän. Nyt kaukalossa viiletti pelaajia, joilta vaadittiin poikkeuksellisen kovaa sitoutumista ja itsensä valmista ympäristöön, joka ei antanut minkäänlaista vastakaikua.

Eipä ihme, että yhteispeli nosti päätään.

Jääkiekon MM-kisat ovat aina tapahtuma, jossa puhutaan osiensa summasta. Se on ennen kaikkea kokemus, joka rakentuu kansallistunteen, yhdessä olon ja yhdessä kulkemisen kautta.

Tänä keväänä nähty ei saa enää ikinä toistua tai koko turnaus muovautuu suuntaan, mistä ei ole enää paluuta.

Ensi keväänä Suomessa on pakko päästä lähelle normaalia.