Kommentti: EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on säälittävä vitsi – päävastuun siitä kantaa Saksa

Siitä on nyt jotakuinkin kaksi vuotta.

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin öykkäröinneistä häkeltynyt liittokansleri Angela Merkel sanoi müncheniläisessä olutteltassa kauaskantoisilta kuulostaneet sanat:

"Meidän eurooppalaisten pitää nyt todella ottaa kohtalo omiin käsiimme."

Todellakin olisi pitänyt. Tai viimeistään nyt pitäisi.

Ikävä kyllä yhä edelleen näyttää siltä, että kohtalo on muiden käsissä. Sellaisten, joilla on kovin vähän intressiä ajatella eurooppalaisten etuja.

Yhä edelleen EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on säälittävä vitsi. Kaikkein karuimmin tätä todistetaan nyt Hormuzinsalmessa.

Mahtimaiden troikan olisi pitänyt toimia heti

Kun Iranin vallankumouskaarti heinäkuussa kaappasi brittiläisen Stena Impero –rahtialuksen, Saksan, Ranskan ja Britannian olisi heti pitänyt ryhtyä yhdessä järeisiin toimenpiteisiin. Sekä diplomaattisesti että sotilaallisesti.

Diplomaattisesti käynnistämällä EU-vetoiset neuvottelut Iranin kanssa. Ja sotilaallisesti lähettämällä Persianlahdelle yhteinen laivasto-osasto turvaamaan esteetöntä merenkulkua.

Näin Trumpille olisi osoitettu, että Eurooppa pystyy ottamaan kohtalon omiin käsiinsä. Samalla olisi alleviivattu, että EU:n mahtivaltioiden tiivis ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö jatkuu brexitistä huolimatta.

Näin ei toimittu. Tai pikemminkin Saksa ei toiminut.

Ja päälle päätteeksi pienen kakistelun jälkeen Berliini torjui Washingtonin esittämän pyynnön osallistua Hormuzinsalmen turvaamisoperaatioon. Perustelua ei ollut vaikea arvata: EU noudattaa perustavalla erilaista Iran-politiikkaa kuin USA.

Saksan demarit muistavat vanhan vaalivoiton

Tämä oli erävoitto Trumpille ja hänen uudelle uskolliselle aseveljelleen, brittipääministeri Boris Johnsonille. Molemmat saivat lisätodisteen siitä, että kovan paikan tullen EU luikkii aina pakoon kuin jänis.

Ja tässä kohtaa EU on käytännössä yhtä kuin Berliinin hallitus.

Yhteiset EU-toimet hyytyivät taas kerran ennen kuin niistä ehdittiin edes keskustella, koska Merkelin suuren koalition ulko- ja turvallisuuspoliittinen selkäranka on setsuuria.

Eikä syy ole pelkästään sosiaalidemokraattien (SPD), jotka edelleen jaksavat muistella sitä, miten demarikansleri Gerhard Schröder voitti taannoin vaalit kieltäytymällä USA-vetoisesta Irak-operaatiosta.

Myös Merkelin oma kristillisdemokraattinen puolue (CDU) väistelee vastuuta, joka EU:n suurimmalle maalle kuuluu.

Nyt, kun tilanne Iranin kanssa alkaa karata käsistä, yhä useammat hallitusrintaman ulko- ja turvallisuuspoliitikot ovat kyllä kiirehtineet korostamaan, että tarvitaan yhteinen EU-operaatio Hormuzinsalmen vakauttamiseksi.

Tarvitaan tarvitaan, mutta mitään ei synny.

Pesäeron lisäksi pitää olla myös vaihtoehto

Saksan päättäjät ovat oikeassa siinä, että EU:n pitää tehdä pesäero Trumpin Iran-politiikkaan.

Valkoinen Talo teki virheen irtisanoessaan Iranin ydinasesopimuksen. Sen avulla pystyttiin kuitenkin jarruttamaan islamilaisen tasavallan ydinvarustelua.

Trumpin ja hänen esikuntansa hehkuttama ”maksimaalinen painostus”, jolla sopimus on ”korvattu”, sitävastoin ei tuota toivottuja tuloksia Lähi-idässä. Se on nähtävissä jo nyt.

Pelkkä sanallisen pesäeron tekeminen näihin Trumpin vääriin liikkeisiin ei kuitenkaan riitä.

EU:n pitää pystyä osoittamaan, että sillä on ydinasesopimuksen lisäksi muita parempia keinoja, joilla Iranin väärinkäytöksiin puututaan. Tehokkaan diplomatian lisäksi työalupakista pitää löytyä myös optio turvautua voimaan.

Se olisi sitä yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jota Saksa on luvannut vahvistaa ja jonka perään myös Suomessa on huudettu.

Yksimielisyys yhä enemmän kiven takana

Mitään hokkuspokkuksia ei pidä odottaa, vaikka poliittista tahtoakin kansainvälisten kriisien ratkaisemiseksi yllättäen löytyisi.

EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittiset toimet edellytävät jäsenmailta yksimielisiä päätöksiä. Niitä, ja ylipäätään päätöksiä, saadaan EU:ssa aikaiseksi entistä enemmän vain toinen toistaan vaikeammilla pihtisynnytyksillä.

Paras tuore esimerkki tästä oli EU:n oman ehdokkaan nimeäminen kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajaksi. Se muuttui arvottomaksi näytelmäksi, josta yksimielisyys oli kaukana ja jossa Suomelle ja Suomen Pankin pääjohtajalle Olli Rehnille (kesk.) oli valitettavasti varattu häviäjän rooli.