Kolmannen valtakunnan vieraat

Arvio: Janne Hopsu

1930-luku ei ollut Euroopassa demokratian kulta-aikaa. Yhtäällä oli Hitlerin Saksa, toisaalla Stalinin Neuvostoliitto. Läntisen demokratian kannattajilla oli vastassaan kirjo epäliberaaleja virtauksia heimopohjaisesta konservatiivisesta kansallisuusaatteesta fasismiin ja rasistiseen natsismiin.

Suomi oli sotien välissä antikommunistinen mutta demokraattinen valtio ja yhteiskunta. Suomi ei ollut saksalaismielinen, mutta täällä oli toki saksalaismielisyyttä. Historiantutkijat Markku Jokisipilä ja Janne Könönen kirjoittavat, että Suomen pitäminen kokonaisuudessaan saksalaismielisenä on ”suurta liioittelua”.

Suomen siteet Saksaan ja saksalaiseen kulttuuriin olivat vuosisataiset: uskonnolliset, kulttuuriset, akateemiset. Sotilaalliset yhteydet vahvistuivat 1900-luvulla, kun suomalaisia jääkäreitä lähti Saksaan sotilaskoulutukseen.

Suomi ei ollut ”Hitlerin Saksan henkinen vasalli”. Kaikki Suomessa eivät kuitenkaan vierastaneet Hitlerin Saksaa, vaikka natsismin aatteellisia ihailijoita täällä oli vähän.

Näkyvimmin yhteyksiä ylläpitivät molemminpuolisten vierailuin, kutsuin, näyttelyin, konsertein ja monin muin tavoin joukko kulttuurivaikuttajia, yliopistoväkeä ja myös kirkonmiehiä. Jälkikäteen katsottuna heidän intomielisyytensä ja germaaninen palonsa on välillä täysin käsittämätöntä, mutta sitä kritisoivat erityisesti vasemmisto ja liberaalit jo tuolloin. Kulttuuripiirien todellinen vaikutusvalta Hitlerin Saksan ja Suomen välisissä suhteissa oli kuitenkin enintään kevyttä sarjaa.

Heidän tekemisiensä – kuten koko kirjan – kerronta on sujuvaa, jopa lennokasta. Tämän päivän ilmaisujen käyttäminen saattaa saada puristit paikoin nikottelemaan. Jos nuoret saa tutustumaan lähihistoriamme kohtalonhetkiin, yritys ei ainakaan kaadu kirjan tekstiin.

Tärkeimpiä hahmoja olivat kirjoittajien mukaan C.G.E. Mannerheimin, Risto Rytin ja Väinö Tannerin kaltaiset vaikuttajat. ”Heidän Saksan-suuntauksensa oli tulosta turvallisuuspoliittisesta laskelmoinnista sekä maan aseman ja etujen asettamien vaatimusten kylmän viileästä ja realistisesta harkinnasta.” Mannerheim pelasi monta poliittista peliä samaan aikaan ja onnistui siinä pitkään: Pohjoismaihin, Britanniaan, Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Toinen vaikuttajaryhmä oli univormuissa. Kun Suomi 1930-luvulla virallisesti halusi suuntautua pohjoismaiseen yhteyteen ja puolueettomuuteen, taustalla niin Mannerheim kuin jääkäritaustainen sotilasjohto rakensivat aktiivisesti verkostojaan Saksan asevoimiin. Syynä oli Neuvostoliitto, joka nähtiin aasialaisena ja bolshevistisena uhkana eurooppalaisuudelle.

Siltoja ei romahduttanut edes Hitlerin ja Stalinin 1939 tekemä Molotov-Ribbentrop-sopimus, joka jätti Suomen Neuvostoliiton etupiiriin – mutta ei välttämättä pitkäksi aikaa. Kun sopimuksen aiheuttama katkera kalkki oli nielty ja talvisota päättynyt, sotilaalliset suhteet olivat nopeasti palautuneet tutuille laduille.

Kirjoittajat kritisoivat sitä etteivät Suomen poliittinen ja sotilasjohto huomioineet 1930-luvulla tarpeeksi Neuvostoliiton legitiimejä epäluuloja Hitlerin Saksan hyökkäysaikeita vastaan. Hitler kun ei missään vaiheessa leimautunut eurooppalaisen tasa-arvoisen yhteiselon symboliksi.

Kun olisi voitu pitää sordiinoa päällä niin molemminpuolisissa sotilasvierailuissa kuin muissa näyttävissä hyvien välien eleissä, toimittiin toisin. Tämä näkyi myös suomalaisille - joskaan ei Hitlerille – rakkaassa urheilussa, missä tuleva presidentti Urho Kekkonen oli polttaa näppinsä pysyvästi.

Kirjoittajat pohtivat myös Suomen suhdetta hitleriläiseen rasismiin ja antisemitismiin. Vaikka kansanmurhan koko laajuus selvisi vasta toisen maailmansodan päätyttyä, Suomessakin poliittisessa johdossa täytyi olla tietoa viimeistään vuoden 1942 lopulla siitä, mitä natsien tappokoneisto oli tekemässä - sensuurista huolimatta.

Kirjoittajat nostavat tikunnokkaan erityisesti Valtiollisen poliisin Valpon ja Päämajan valvontaosaston. Ne kun olivat virkansa puolesta tekemisissä mm. pakolaisten ja sotavankien kanssa. Niillä oli myös yhteydet muun muassa Gestapoon.

Selviytyäkseen Suomen oli toimittava kyynisesti, realistisesti, kylmäpäisesti, pikkuvaltiomachiavellimaisesti – miten sitä halutaankaan kutsua. Suomi luovutti vuonna 1942 kymmenen juutalaispakolaista, lisäksi vankienvaihdossa päätyi 49 juutalaista saksalaisten käsiin. Synkeä tahra.

Ja mitä teki SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler Suomessa kesällä 1942? Oliko hänellä salkussaan nimilista Suomen juutalaisista?

Kirjoittajat muistuttavat, että ”Suomen oma juutalaisväestö pelastui holokaustilta kokonaisuudessaan”, eikä Suomi säätänyt juutalaisvastaisia lakeja.

Olisiko Suomi voinut tehdä jotain juutalaisväestön auttamiseksi muualla? Ei ainakaan ilman omaa turvallisuuttaan vaarantamatta, on kirjoittajien johtopäätös. ”Suomi oli näistä asioista syrjässä eikä sillä ollut keinoja vaikuttaa asiaan.”

Jokisipilän ja Könösen mukaan: ”Muuttuakseen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi Suomi tarvitsi sekä Mainilan, Äänislinnan, Stalingradin että Tali-Ihantalan.”

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa