Suomi, 2004. Ohjaus: Markku Pölönen. Käsikirjoitus Veikko Huovisen romaanin pohjalta: Markku Pölönen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Jukka Nykänen. Tuotanto: Kari Sara. Pääosissa: Peter Franzén, Taisto Reimaluoto. Kesto: 105 min.

Mitä pahaa on hyvässä? Tätä kyselee Markku Pölönen Veikko Huovisen romaaniin perustuvassa elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Tarinassa eletään 1940-luvun lopun sodan runtelemassa Pohjois-Karjalassa. Miehet raatavat rankoissa savottaoloissa kirvelevien pakkasten paukkuessa. Sota on runnellut myös hienoja sotilaita, yksi heistä on Mertsi Vepsäläinen (Peter Franzén), joka lähti sotaan pelastaakseen isänmaansa mutta palasi takaisin päähän ammuttuna, lapsen tasolle taantuneena rassukkana. Kun Mertsi kuulee työkaveriltaan tarinan tämän Sakke-koiran kierteelle kasvaneista, kivuliaista kannuskynsistä, hänen sotapainajaisensa vaihtuvat koirauniin. Mertsi on löytänyt missionsa: hän aikoo leikata Saken kynnet.
Nykyihmisten kovuudesta ja kyynisyydestä on käyty ahkeraa arvokeskustelua; keskustelua on käyty myös taiteen kautta. Tehokkuutta, näppäryyttä, sosiaalisia taitoja ja nk. tunneälyä peräänkuulutetaan kaikkialla - ilman niitä ihmiselle käy tänä päivänä elämässä huonosti. Lapsekkaalle Mertsille ei käy huonosti, koska muut välittävät ja huolehtivat hänestä. Elokuva kumartaa uhanalaiselle lajille, hyville ihmisille, jotka haluavat auttaa heikompia saamatta siitä kiitosta tai kunniaa. Ennen vanhaan kylähullut olivat luonteva osa elämää, nyt latvasta vinksahtaneet suljetaan laitoksiin tai pannaan maailmaan hortoilemaan oman onnensa nojalla. Huovisen ja Pölösen pointti ei ole siis turha. Lisäksi Pölönen osoittaa, että hulluudellekin voi nauraa vapautuneesti, kunhan ei naura loukkaavasti.
Maaseudun romantisoiminen on aina ollut ohjaajalle luonteenomaista. Tässä elokuvassa maalaisidyllistä ei voida puhua, mutta kumarruksensa saavat karuissa oloissa sinnittelevät rehelliset perusmiehet. Pölönen taitaa kuvilla kertomisen, missä on apuna hänen luottokuvaajansa, mestari Kari Sohlberg. Koirankynnen leikkaaja on kuvakerronnan juhlaa. Ja vaikka tarina on naiivin idealistinen, on se myös kaunis ja todella liikuttava.