Perheenäiti eli siinä kuvitelmassa, että keväällä hän olisi kahden pojan äiti. Näin kävi, vaikka perheen kuopus ei koskaan saanutkaan elää kohdun ulkopuolella. Noah-poika syntyi enkelinä 12. tammikuuta.
Raskausviikolla 29 osa Millasta* kuoli tutkimuspöydälle kätilön ilmoitettua hänelle itkuisin silmin, että hänen lapsensa oli menehtynyt kohtuun. Vielä kuolemaa edeltävänä päivänä äiti oli käynyt esikoisensa kanssa hiihtämässä, eikä mikään ollut osannut valmistaa häntä siihen, että seuraavana päivänä häneltä vietäisiin lapsi.
– Tästä surusta ei koskaan pääse yli, eikä se mene ohi. Sen kanssa on vaan elettävä, reilu neljä kuukautta sitten kuopuksensa menettänyt äiti kertoo.
"Ne olivat elämäni pisimmät päivät"
Huoli ja pelko lapsen menettämisestä tulivat konkreettisiksi raskausviikolla 21 tehdyssä rakenneultrassa. Tutkimuksessa vauvalta löydettiin merkkejä, jotka viittasivat vakavaan sairauteen tai kromosomipoikkeavuuteen; kalkkitäpliä sydämessä, epäilys isosta varvasvälistä ja liikkumattomuus ultraäänitutkimusten aikana. Yksinään löydökset eivät vielä tarkoittaneet mitään, mutta yhdessä ne olivat hälyttäviä.
Ensimmäinen epäilys löydösten perusteella oli 21-trisomia, Downin syndrooma, mutta myöhemmin epäiltiin myös Hervan ja Vuopalan tauteja. Epäilyksistä huolimatta vauvan rakenteet aina sydäntä, aivoja, elimiä, luita ja suonia myöten olivat täysin kunnossa, samoin kuin istukkakin.
Kohtukuolemasta puhutaan silloin, kun sikiö kuolee raskauden tai synnytyksen aikana yli 22-viikkoisena tai yli 500 gramman painoisena. Vuosittain Suomessa noin kaksisataa perhettä menettää lapsensa, ennen kuin lapsen elämä on ehtinyt edes alkaa.
– Siihen mennessä kaikki kromosomipoikkeavuusseulonnat ja kokeet olivat olleet normaaleja, eikä mikään ollut aiemmin viitannut siihen, ettei kaikki olisi kunnossa. Vauva oli liikkunut, joskin vaisusti ja harvemmin kuin isoveljensä, mutta kasvanut täysin normaalisti ja omannut vahvan sykkeen. Epäilykset olivat täysi shokki, varsinkin kun raskaus oli jo niin pitkällä, Milla kertoo.
Geenivirheistä ja kromosomipoikkeavuuksista kertova lapsivesipunktio ja vanhempien geenikartoitus laitettiin kiireesti käyntiin, sillä lain mukaan raskaudenkeskeytys on sallittu sikiön poikkeavuuksien vuoksi 24. raskausviikolle saakka, ja tähän oli enää vain muutama viikko aikaa. Perhettä pyydettiin miettimään jo etukäteen, miten he haluaisivat toimia missäkin tilanteessa tulosten varmistuttua. Äiti alkoi kartuttaa toiveitaan niin synnytyksestä kuin lapsen hautaamisesta. Myös nimi tuli päättää hätäkastetta varten.
– Pyydettiin harkitsemaan mahdollista keskeytystä, vaikkeivat tulokset olleet edes vielä tulleet. Se tuska ja epätietoisuus oli todella repivää. Ne olivat minun elämäni pisimmät päivät, tuntui kuin hengitystä olisi pidättänyt. Osa minusta halusi siitä vatsasta heti eroon, osa taas pitää sen hinnalla millä hyvänsä.
– Halusin olla vihainen jollekin, mutten tiennyt kenelle.
Marraskuun viimeisenä perjantaina Milla vastasi kädet täristen puhelimeen. Puhelimesta saatu tieto sai hänet lysähtämään kylpyhuoneen lattialle itkemään –helpotuksesta. Tutkimuksissa kromosomipoikkeavuutta tai geenivirhettä ei löydetty, ja lapsi todettiin täysin terveeksi. Hänellä olisi keväällä kaksi tervettä poikaa.
Tyhjät katseet paljastivat menetyksen
Raskausviikolla 29 Milla lähti esikoispoikansa kanssa rutiinikäynnille neuvolaan, jossa he katsoivat yhdessä neuvolan seinään kiinnitettyä julistetta sikiön kehityksestä. Enää kymmenen viikkoa, niin pikkuveli syntyisi.
Neuvolassa kaikki vaikutti päällisin puolin hyvältä, mutta vauvan hidas syke kiinnitti huomion. Vaikka vauvan uskottiin olevan kunnossa, asia päätettiin tarkistuttaa keskussairaalassa varmuuden vuoksi. Kukaan ei osannut aavistaa, että tämä oli viimeinen hetki, kun äiti sai kuulla kuopuksensa sydämen sykkivän.
Sairaalassa ultraus hoidettiin pimeässä hiljaisessa huoneessa, aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut hengittää. Kukaan ei vastannut äidin kysymyksiin, oli vain tyhjiä katseita.
– Vaikenin, katsoin kattoon ja silmät täyttyivät vedestä. Pelkäsin ja tiesin. Toivoin todellakin, että olisin väärässä. Ainahan sitä odottavana äitinä pelkää kaikenlaista, koko ajan. Samalla odotin, että voisin huokaista ja nauraa itkun seasta, kuinka säikähdettiin taas turhaan.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Milla sai kuitenkin kuulla kamalimmat sanat, jotka hän siinä tilanteessa olisi voinut kuulla; "Valitettavasti näyttäisi, ettei täällä ole sykettä." Lääkärin käynnin jälkeen diagnoosi varmistettiin; sikiö oli kuollut kohtuun.
– Kädet meni kasvoille. Itkin ja huusin. Huusin niin kovaa. Ei, ei, ei, ei. Osa minusta kuoli juuri silloin siihen tutkimuspöydälle.
Lääketieteellisin perustein suositellaan, että kuollut lapsi synnytetään alateitse, mikäli se on mahdollista. Lain mukaan yli 22 raskausviikon jälkeen syntyneet lapset tulee haudata tai tuhkata.
– Kampesin ison kiristävän vatsan kanssa ylös tutkimuspöydältä. Huutoitkin ja olin rauhallinen ja järjissäni, vuorotellen. Olin kuin mielipuoli, Milla kertoo.
Uutinen sai äidin shokkiin; olo oli samalla tyhjä, mutta samalla aivan täynnä.
"Minun lapseni oli aivan jääkylmä"
Samana iltana kun perhe sai kuulla suru-uutisen, synnytys käynnistettiin. Vain muutama tunti synnytyksen käynnistävän lääkkeen oton jälkeen alkoivat säännölliset supistukset, jotka veivät äidin ajatukset pois tapahtuneesta. Surra ei vielä osattu.
Kaksikymmentäkuusi tuntia kestäneen synnytyksen aikana Milla ehti kuulla monen vauvan ensiparkaisut viereisistä synnytyssaleista.
– Sairaalan käytävillä laahatessa, supistuksia kestäessä huomasin, kuinka elämä vaan jatkuu, vaikka oma elämä tuntui kuivuvan kasaan. Ihmiset nauroivat ja höpöttivät. Kukaan ei tiennyt, että kannan kuollutta lasta sisällä. Ihan kuin se olisi ollut päivä siinä missä muutkin.
Tammikuun kahdestoista päivä kello 1.15 perheeseen syntyi kauan kaivattu pikkuveli, tummatukkainen Noah.
Kun raskaus on kestänyt yli 22 viikkoa, on kohtukuolleen lapsen äiti oikeutettu 105 arkipäivän äitiyslomaan ja -rahaan, joka alkaa viimeistään synnytyksestä.
Perhe sai viettää Noahin kanssa synnytyssalissa niin kauan kuin vain itse halusivat, enää ei ollut kiire minnekään. Loppuyön lapsi nukkui äitinsä vieressä kapalossaan.
– Pidin poikaa sylissä ja kosketin poskea. Purskahdin itkuun. Minun lapseni oli aivan jääkylmä.
Seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin Noah hyvästeltiin, ja vanhemmat painoivat yhdessä kannen kiinni pienestä, valkoisestalaatikosta, jonka sisään poika oli kapaloitu.
– Se oli viimeinen kerta, kun nähtiin Noah. On se vaan hurjaa, kun näkee synnytyssalista lähtevän pienen, valkoisen ja suljetun laatikon. Vielä hurjempaa siitä tekee se, että oma lapsi on siellä laatikossa, ja se viedään pois, äiti kertoo.
Noah on tuhkattu ja lepää nyt uurnassa oman huoneensa hyllyllä pinnasängyn yläpuolella odottamassa kesää, jolloin tuhkat tullaan sirottelemaan. Pojan tavarat ovat edelleen paikallaan, mitään ei ole hävitetty tai heitetty pois.
Pelon ei saa antaa hallita elämää
Pian kuopuksen kuoleman jälkeen Millalle iski pelko esikoisesta. Hän vietti öitään seuratessaan pojan hengitystä peläten, että mitä jos esikoinen viedään häneltä pois yhtä yllättäen kuin Noah. Milla ravasi pojan kanssa lääkärissä, ja pojan kunto tutkittiin äidin mielenrauhan vuoksi, kunnes pikkuhiljaa pelot helpottivat. Hän ymmärsi, että vaikka valvoisi poikansa kanssa yöt ja päivät, jotain saattaisi silti tapahtua. Koskaan ei voinut tietää.
Kohtukuoleman syy selviää 90 prosentissa tapauksista. Kun syy jää selviämättä, puhutaan kohtukätkytkuolemasta. Yleisimpiä kohtukuoleman syitä ovat infektiot, istukan toiminnan häiriöt, napanuorakomplikaatiot, vauvan sairaudet tai epämuodostumat, verenvuoto istukan ja napanuoran suonista, veritulpat ja veren hyytymishäiriöt.
– Elämä on nyt eikä myöhemmin. Turha käyttää ainoata elämäänsä murehtien asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Mitä enemmän pelottaa, sitä enemmän on elettävä ja tehtävä niitä asioita, joita haluaa tehdä. On osattava nauttia niistä pienistä ihmeistä siinä kaikessa epävarmuudessa siitä, että huomenna kaikki voi olla aivan toisin.
Noahin kuolinsyytutkinta on nyt saatu päätökseen, eikä mitään poikkeavaa löydetty. Perhe ei voi nyt tehdä muuta kuin toivoa, etteivät joutuisi kokemaan samaa enää uudestaan. Ei koskaan.
– Enää eivät kaikki päivät mene itkiessä, mutta merkkipäivät toki ovat aina raskaita. Esikoinen pitää elämässä kiinni, Milla kertoo.
Äitienpäivä meni esikoisen kanssa puuhaillessa, mutta illalla kuopuksen kuvan ja jalanjäljen viereen sytytettiin kynttilä. Onhan Milla äiti kahdelle lapselle.
– Lapsensa menettäneiden läheisten on hyvä muistaa se, että itkulle on oltava aina tilaa, ja se on täysin ymmärrettävää, oli lapsen kuolemasta sitten kuukausi tai kymmenen vuotta. Väitän, että oman lapsen menettäminen on hirveintä, mitä ihminen voi kokea, äiti toteaa.
* Nimi muutettu
Tietolähde: Kohtukuolema.fi
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.