Kirja-arvio: Verikoirat ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä

Useimmat meistä muistanevat venäläisen kenraalikuvernööri Bobrikovin, jonka Eugen Schauman murhasi senaatin eli nykyisen valtioneuvoston porraskäytävässä 1904. Schauman oli raivostunut Suomen venäläistämispyrkimyksistä, joita Bobrikov innokkaasti toteutti Helsingissä. 

Helsinki-kirjoista tunnetun Pauli Jokisen ansiokkaassa Verikoirat-kirjassa on luku Bobrikovin murhasta, joka lienee tunnetuin kuolemaan johtanut terroriteko Suomessa. 

Yksin toiminut Schauman tappoi myös itsensä, joten paremman puutteessa venäläiset tutkivat murhaan viattoman Schaumanin isän toimia. Hän joutuikin istumaan kuukausia tutkintavankeudessa. Kun isä-Schauman pääsi vapaaksi, tuhannet ihmiset vastaanottivat hänet isänmaallisin tervehdyksin Helsingin rautatientorilla.

Oliko Schauman sankari vai murhaaja?

Jokinen kertoo pääministeri Matti Vanhasen aikoinaan todenneen, että Schauman oli yksiselitteisesti terroristi. Ylen suuret suomalaiset äänestyksessä Schauman nousi kuitenkin sijalle 34 eli korkeammalle kuin Gallen-Kallela tai Runeberg.

Kirjasta selviää, että vihatun Bobrikovin murhaa olivat suunnittelemassa monet muutkin mutta Schauman ehti ensin. 

Bobrikov ei ollut ainoa, jota sortokaudella vihattiin vaan useat venäläistämistoimia aktiivisesti edistäneet olivat erilaisten suomalaisten terroristiryhmien tappolistalla. 

Verikoirat vihasivat venäläistämistoimia

Kirja on saanut nimensä Verikoiriksi kutsutusta helsinkiläisestä koululaisporukasta, joka ryhmittyi Arvi Nikolaisen ympärille. Ryhmän tarkoitus oli tehdä veritekoja sekä jakaa laittomia lentolehtisiä ja muita painotuotteita venäläistämistoimien ahdistamille suomalaisille. 

Samalla töhrittiin venäjänkielisiä kylttejä ja tutustuttiin viemäriverkostoon ja kellareihin pommimiesten pakoreittien varmistamiseksi. Ryhmä toimi aktiivisimmillaan ensimmäisen sortokauden huippuvuosina 1904-1905. Verikoirien tapaisia koululaisten isänmaallisia ryhmiä perustettiin kirjan mukaan myös muihin Suomen kaupunkeihin. 

Verikoirien merkittävin attentaatti lienee ollut venäläisen santarmin Mark Denisukin murha. Kirjassa kuvataan, kuinka Denisuk oli matkalla kotiinsa pitkin Simonkatua ja Kansakoulukadulla Annantalon läheisyydessä nuori murhaaja odotti uhriaan. Kun Denisuk oli kohdalla, murhaaja ampui häntä selkään. Denisuk kuoli vammoihinsa vuoden sisällä. 

Verikoirilla oli myös suunnitelma Venäjän tsaarin Nikoila II:n tappamiseksi mutta tsaari oli jo lähtenyt Suomesta siinä vaiheessa, kun Verikoirien ryhmä pääsi paikalle. 

Puolue perusti aseellisen siiven

Samaan aikaan Verikoirien kanssa toimi aikuisempi liike eli Suomen aktiivinen vastustupuolue. Sen jäsenet kannattivat Suomen itsenäistymistä tarvittaessa väkivaltaisin keinoin, vaikka itsenäistymistä ei puolueen ohjelmassa lukenutkaan.

Puolueen kylkeen perustettiin enemmän tai vähemmän itsenäisen taistelujärjestö, joka oli puolueen aseellinen siipi. 

Kirjassa kerrotaan ueista murhista ja murhayrityksistä. Bobrikovin jälkeen kuuluisin murha taitaa olla suomalaisen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murha. Miestä pidettiin venäläisten hännystelijänä. Paljon tapettiin myös poliiseja, joita pidettiin venäläisten kätyreinä. 

Pommeja Helsingin kaduilla

Varsinkin Helsinkiä tunteville kirja on hyytävää luettavaa. Tutuissa tienristeyksissä ja muissa helsinkiläisten tuntemissa paikoissa ammuttiin ihmisiä tai heiteltiin pommeja samaan tyyliin kuin nykyisin erilaisissa konfliktipesäkkeissä. 

Kirjan lopussa kerrotaan kiinnostavasti pommimiesten myöhemmistä vaiheista ja verrataan runsaan sadan vuoden takaisia suomalaisia aseellisia murharyhmiä esimerkiksi IRA:n tai Baskien separatistijärjestön toimintaan. Jokisen mukaan suomalaiset aktivistit voidaan perustellusti asettaa samaan lokeroon muiden maiden itsenäisyystaistelijoiden kanssa. 

Kirjassa käytetään ainakin yhden murhan kohdalla sanaa teloitus. Teloitus tehdään kuitenkin oikeuden päätöksellä, joten murhaa ei voi kutsua teloitukseksi.