Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista.
Gummerus. 2022. 551 s. (Suom. Maija Heikinheimo)
Long live the King. Mutta kuinka suuri on Charles III:n tai hänen seuraajansa valtakunta?
Skotlannin itsenäistymisestä puhutaan usein. Pienempi alue Irlanninmeren länsirannalla voi irrota Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ja sitä Pohjois-Irlannin protestantit pelkäävät. Siihen on syynsä. Hallitukselle Lontoossa ja monelle englantilaiselle Pohjois-Irlanti on vähäpätöinen junttien kolkka.
Kyse ei ole yksinuottisesti protestanttien ja katolisten vuosisataisesta vastakkainasettelusta.
Moni punnitsee uskontorajan ylittäen, onko taloudellista hyötyä olla osa EU:n sisämarkkinoita (asema joka harmittaa Britannian hallitusta, vaikka ex-pääministeri Boris Johnson itse tällaisen sopimuksen neuvotteli ja sitä vielä paljon kehui), miten julkinen terveydenhuolto järjestyy, pysyykö raja Irlantiin auki Pitkäperjantain sopimuksen mukaisesti.
Myös Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n, erityisesti 1970-luvun alussa muodostuneen Väliaikaisen IRA:n, ja kuningaskuntaan kuulumista kannattavien lojalistien, aseistettujen terrorismia harjoittaneiden ryhmien sotimisen päättymisen tuoma rauha tuntuu hyvältä, vaikka kaikkea muuta kuin täydelliseltä.
Ja uskonnollisen identiteetin merkitys ainakin joillakin laimenee, elämässä on muutakin kuin oma kirkkokunta.
Toimittaja Patrick Radden Keefen kirja kertoo nimenomaan IRA:sta.
Kirjan alaotsikko viittaa tiettyyn murhaan, joka ei ole vieläkään täysin ratkennut.
Joulukuussa 1972 tuolloin 38-vuotias Jean McConville siepattiin kotoaan ankeassa kerrostalossa Belfastissa. Kymmenen lapsen (lisäksi hän oli menettänyt neljä lasta) yksinhuoltajaäidin McConvillen maalliset jäännökset löydettiin vuosikymmeniä katoamisensa jälkeen.
Siihen väliin mahtuu lähes koko Pohjois-Irlannin modernin ajan väkivallan jakso, The Troubles, ja sen päättyminen. Tappamisessa kuoli yli 3 500 ihmistä.
Väkivallan ollessa rajuimmillaan Belfastissa kyynisesti sanottiin, että ainoa paikka viettää sosiaalista elämää oli hautajaiset.
Vuosikymmeniin mahtuu siten paljon katkeruutta, petoksia, kaksoisagentteja, ilmiantajia ja kuolemaa IRA:n sisällä, dickensiläistä köyhyyttä ja hyväksikäyttöä, ja Britannian turvallisuuspalvelujen valoa kestämätöntä väkivaltaa IRA:n jäseniksi tai sellaisiksi luultuja kohtaan, ja tukea lojalistien väkivallalle.