Kirja-arvio: Tapattiko Gerry Adams kymmenen lapsen äidin?

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista.

Gummerus. 2022. 551 s. (Suom. Maija Heikinheimo)

Long live the King. Mutta kuinka suuri on Charles III:n tai hänen seuraajansa valtakunta?

Skotlannin itsenäistymisestä puhutaan usein. Pienempi alue Irlanninmeren länsirannalla voi irrota Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ja sitä Pohjois-Irlannin protestantit pelkäävät. Siihen on syynsä. Hallitukselle Lontoossa ja monelle englantilaiselle Pohjois-Irlanti on vähäpätöinen junttien kolkka.

Kyse ei ole yksinuottisesti protestanttien ja katolisten vuosisataisesta vastakkainasettelusta.

Moni punnitsee uskontorajan ylittäen, onko taloudellista hyötyä olla osa EU:n sisämarkkinoita (asema joka harmittaa Britannian hallitusta, vaikka ex-pääministeri Boris Johnson itse tällaisen sopimuksen neuvotteli ja sitä vielä paljon kehui), miten julkinen terveydenhuolto järjestyy, pysyykö raja Irlantiin auki Pitkäperjantain sopimuksen mukaisesti.

Myös Irlannin tasavaltalaisarmeijan IRA:n, erityisesti 1970-luvun alussa muodostuneen Väliaikaisen IRA:n, ja kuningaskuntaan kuulumista kannattavien lojalistien, aseistettujen terrorismia harjoittaneiden ryhmien sotimisen päättymisen tuoma rauha tuntuu hyvältä, vaikka kaikkea muuta kuin täydelliseltä.

Ja uskonnollisen identiteetin merkitys ainakin joillakin laimenee, elämässä on muutakin kuin oma kirkkokunta.

Toimittaja Patrick Radden Keefen kirja kertoo nimenomaan IRA:sta.

Kirjan alaotsikko viittaa tiettyyn murhaan, joka ei ole vieläkään täysin ratkennut.

Joulukuussa 1972 tuolloin 38-vuotias Jean McConville siepattiin kotoaan ankeassa kerrostalossa Belfastissa. Kymmenen lapsen (lisäksi hän oli menettänyt neljä lasta) yksinhuoltajaäidin McConvillen maalliset jäännökset löydettiin vuosikymmeniä katoamisensa jälkeen.

Siihen väliin mahtuu lähes koko Pohjois-Irlannin modernin ajan väkivallan jakso, The Troubles, ja sen päättyminen. Tappamisessa kuoli yli 3 500 ihmistä.

Väkivallan ollessa rajuimmillaan Belfastissa kyynisesti sanottiin, että ainoa paikka viettää sosiaalista elämää oli hautajaiset.

Vuosikymmeniin mahtuu siten paljon katkeruutta, petoksia, kaksoisagentteja, ilmiantajia ja kuolemaa IRA:n sisällä, dickensiläistä köyhyyttä ja hyväksikäyttöä, ja Britannian turvallisuuspalvelujen valoa kestämätöntä väkivaltaa IRA:n jäseniksi tai sellaisiksi luultuja kohtaan, ja tukea lojalistien väkivallalle.

Oliko McConville ilmiantaja Britannian viranomaisille? Vain hieman ennen katoamistaan hän oli auttanut kotiovensa ulkopuolella haavoittunutta brittisotilasta. Löytyikö hänen kotoaan radiolähetin?

Kuka tai ketkä hänet tappoivat, ja kenen käskystä? Kenen moraali sallii kymmenen lapsen äidin murhan? Miten pohjoisirlantilaiset kykenivät selviytymään kahden tulen välissä?

McConvillen asuinalueella ja kerrostalossa vallitsi tiukka sosiaalinen kontrolli ja poliittinen toimintatapa IRA:n jäsenien auttamiseksi. McConville ei halunnut olla tässä mukana lapsiaan suojellakseen. Häntä uhkaavia merkkejä oli ilmassa. 

Häijyjä seinäviestejä. Roskakuiluun kadonneet kaksi koiraa.

Kirja kertoo myös patriarkaalisesta, umpivanhoillisesta katolisen koulu- ja muiden pakkolaitosten henkisestä julmuudesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Brittilehdistö puolestaan näki IRA:n naisjäsenten väkivaltaisuuden feminismin tuloksena.

Kirja kuorii pikku hiljaa auki McConvillen kohtaloa.

Siihen liittyy lukuisia IRA:han kuuluneita jäseniä, joiden polut ovat ristenneet vuosikymmenien mittaan. McConville katoaa näennäisesti tarinan kulusta välillä pidemmäksikin aikaa, mutta kirjan loppu paljastaa, miten kaikki henkilöt ja heidän roolinsa ja tekemisensä liittyvät tapaukseen.

Yksi ratkaisun mahdollinen avain oli Atlantin takana Bostonin yliopistossa, jonne kerättiin suullista perimätietoa IRA:n toiminnasta. Sitä kerättiin aluksi salaa IRA:n jäseniltä anonymiteetin turvin nk. Belfast-projektissa vain akateemista tutkimusta varten. Boston on yhdysvaltainirlantilaisten tärkeä keskus.

Se, että näistä anonyymeista kertomisistakin, joille oli luvattu suoja, tuli osa rikostutkintoja ja mahdollisia koston ja väkivaltaisten välien selvittelyjen välikappaleita, kertoo siitä, kuinka vaikea ja monisyinen vyyhti Pohjois-Irlanti on ollut, ja on. Ja tosiaan teos kertoo vain tasavaltalaisesta puolesta.

Tunnetuin ja keskeinen McConvillen murhaan yhdistetty henkilö on nyt 73-vuotias Gerry Adams.

Hän oli IRA:n poliittisen siiven, Sinn Féin -puolueen, edustajana vaikuttamassa osaltaan 1998 solmittuun Pitkäperjantain sopimukseen Irlannin ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä.

Radden Keefe rakentaa Adamsista kuvan kyynisenä sosiopaattina, sekä poliittisena tuulenhaistajana että realistina, joka on valmis hylkäämään vanhoja ystäviään ja periaatteitaan, kun poliittinen strategia ja tulevaisuusnäkymät sitä vaativat. IRA:ssa toimiminen ei ollut heikkohermoisille.

Adams ei ole koskaan myöntänyt kuuluneensa Väliaikaiseen IRA:han tai IRA:han.

Kaiken epäilyttävän ja epämiellyttävän kiistäminen on ollut Adamsin systemaattinen metodi. Siitä näyttää olleen hyötyä niin kuulusteluissa kuin politiikassa.

Tässä mielessä teos on käsikirja siihen, kuinka toimia vihamielisissä oloissa vastustajien ja median kohteena. Kiellä kaikki. Näin muuten mm. Putininin Venäjäkin tekee. Kirja kertoo myös värväysmenetelmistä, ja tuo esiin väkivaltaisen toiminnan moraalisia ongelmia ja ”vammoja”.

Adamsin ”en” kaikkeen IRA-jäsenyyteen liittyvään on posketonta kovanaamaista valehtelua. Hän on itse antanut asiaan näkyviä jälkiä ja vihjeitä 70-luvun alusta lähtien.

Antoiko hän käskyn McConvillen eliminoimiseksi? Radden Keefen todistelun perusteella antoi. Kuten myös useaan muuhun oikean petturin tai sellaiseksi luullun katoamiseen.

Kirjassa on paljon täpäriä pakoja, vankilasta karkaamisia, traagisia syömälakkoja (suomentaja käyttää termiä nälkälakko), terrori-iskuja, havahtumisia nuoruuden ehdottomuuteen, pettymyksiä aatteen myyntiin, ja hätkähdyttäviä paljastuksia soluttautujista. Viihdekirjaksi tästä ei onneksi ole.

Radden Keefen teos kuvaa mukaansa tempaavan karulla tavalla Pohjois-Irlannin ankean ja väkivaltaisen lähimenneisyyden, jota moni kuljettaa yhä raskaana harteillaan.

Henkilöitä ja tapahtumia on paljon. Hakemistot niille eivät olisi olleet pahitteeksi.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja