Kirja-arvio: Sisällissota ei saa unohtua

1917 oli suomalaisille helppo vuosi muistaa ja juhlia. Kuluva vuosi ei ole. Sisällissodan arvet ovat jotakuinkin parantuneet, mutta ne silti tykyttävät, siellä täällä muuallakin kuin typeryyden pandoran lippaassa, somessa.

”Voi tosin väittää, että akateeminen tutkimus yksityiskohdista ei riitä silloin, kun ihmiset haluavat ymmärtää vaikeaa menneisyyttä, koska se vaatii myös tunteiden käsittelyä”, kirjoittaa tutkija Tiina Kinnunen Rikki revityn maan viimeisillä sivuilla.

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla 1950- ja 60-lukujen taitteessa toi esiin myös sodan hävinneiden punaisten näkökulman. Pohjantähden ilmestymisaikaan sisällissota oli yhä melko lähellä, lukuisten ihmisten kokemana.

Kaunokirjallisuus voi auttaa siinä, mihin ’kuivempi’ akateeminen tutkimus ei kykene; sallimaan ja herättämään syviä tuntemuksia, vaikka Linnaa on arvosteltu epähistoriallisuudesta erityisesti torpparien roolin suhteen.

Fiktion tärkeys ja muistokulttuurit

Viime vuosina sotaa onkin lähestytty niin elokuvan kuin fiktion kautta. Ne pureutuvat yksilöiden syviin kokemuksiin laajojen rakenteiden ja poliittis-historiallisten konjunktuurien sijaan, tai niiden puristuksissa.

Kinnunen käy läpi artikkelissaan sisällissodan muistokulttuurin muuttumista kylmän sodan jälkeen. Neuvostoliiton romahdus salli traagisten tapahtumien muistamisen taas näkyvämmin valkoisten vapaussotana. Kipupisteitä oli yhä, valtakunnan politiikankin huipulla asti.

Kinnusen mielestä vastakohtien Suomessa taas kärjistyessä on tärkeää muistaa sisällissotaa, koska se opettaa ”kuinka haavoittuva yhteiskuntarauha on…”

Rikki revitty maa sisältää kymmenen tutkijan yhteensä 12 artikkelia, alkaen sodasta ja sen syistä, käyden läpi kokemuksia ja tuntemuksia tragediasta, myös sukupuolinäkökulmasta, ja viimeinen osio käsittelee sodan tulkintoja ja muistokulttuureja.

Teos ilmestyi vuonna 2014 englanninkielisenä alkuperäisteoksena. Nyt ilmestyneen niteen on toimittanut suomeksi Kati Pitkänen.

Sisällissota pitkällä aikakaarella

Itsenäisen Suomen veristä alkutaivalta on hyvä lähestyä monitahoisesti ja pitkällä aikakaarella.

Kirja asettaa itsenäistyvän ja vastaitsenäistyneen Suomen kansainväliseen yhteyteen, mutta kertoo myös, miten Suomen tilanne poikkesi muista. Kriisi iski hitaasti, kirjoittaa Pertti Haapala. Maa oli sisäisesti ristiriitainen.

”Sisällissodasta tuli odottamaton, tavattoman vaikea, hämmentävä ja lopulta traumaattinen siksi, että politiikan näyttämö muuttui aivan liian monimutkaiseksi. Liian harva tiesi, mitä oltiin tekemässä, ja liian harva pysähtyi sitä miettimään.”

Professori Juha Siltala kuvaa sitä, millaisessa paineessa ja psykologisessa ilmapiirissä, jota sävyttivät syvät eturistiriidat, sotaan päädyttiin. Ei sitä verenhimoisesti kaikki molemmilla puolilla halunneet, vaikka kummankin leirin propaganda näin esitti silloin ja/tai jälkikäteen.

Sota oli lyhyt mutta verinen, sen jälkipyykki teloituksineen ja vankileireineen myös, minkä Marko Tikka kuvaa ytimekkäästi.

Heimosodat jättivät henkeä

Voittajien henki siivitti suomalaisia suursuomalaisiin heimosotiin Petsamosta Vienan Karjalaan ja siitä rajaa pitkin Karjalaa etelään Viroon asti. Eiväthän ne retket hyvin päättyneet ja uho laski, mutta henkeä jäi asevoimia myöten, kuten Aapo Roselius kirjoittaa.

Tämän arvion kirjoittaja voisi kehua näkemysten avaajana tai laajentajana, tai ajoista muistuttajana, jokaista artikkelia. Teos on ansiokas ja tarpeellinen, vaikka aina voi arvostella, että jokin näkökulma on jäänyt pois.

Kirja tuo esiin tapahtumahistorian rinnalle niin uhrin käsitettä ja sen ideologista symboliikkaa, parempien perheiden koulutyttöjen kokemuksia taistelujen keskellä Tampereella, jääkärien kautta muotoutunutta ankaran sotilaallista mieskuvaa, kuin naisia molemmin puolin.

Punaisten naisten kova kohtalo

Punaisten naisten rooli ja kohtalo oli olla ’kastijärjestelmän’ (arvion kirjoittajan termi) alimmalla portaalla. Aluksi punaiset miehet eivät hyväksyneet heitä sotimaan, koska heidän mielestä se oli nöyryyttävää, ja ”häpäisi koko vallankumouksen”, kuten Tiina Lintunen toteaa. Punakaarteissa oli sodan aikana noin 2 600 naista.

Valkoiset raiskasivat ja ampuivat punaisia naisia sodan päätyttyä. Voittajien mukaan he pettivät maansa, koska nousivat laillista hallitusta vastaan, kivääri kädessään he jättivät naisten velvollisuudet, ja heillä oli suhteita maassa olleisiin venäläissotilaisiin, ”mikä vaaransi rodun puhtauden”.

Kirjailija Ilmari Kianto oli sitä mieltä, että kaikki punaiset ”susinartut” piti metsästää ja tappaa.

Maailmansotien välinen aika tukahdutti punaisten julkisia yrityksiä muistaa uhrejaan ja kokemuksiaan.

Yrityksiä pystyttää muistomerkkejä sabotoitiin esimerkiksi räjäyttämällä.

Sovintoa jo ennen talvisotaa

Tuomas Tepora tuo esiin sen, että sotien välisestä syvästä vastakkainasettelusta huolimatta sovintoa yritettiin löytää jo ennen talvisotaa. Hän arvioi myös, että punaisten ja valkoisten jälkeläisten sotiminen rinta rinnan Josif Stalinin Neuvostoliittoa vastaan vaikutti muistoihin vuodesta 1918.

Jatkosodan päättyminen avasi vasemman laidan tulkinnoille ovia. Se ei kuitenkaan vaimentanut valkoisia tuntemuksia, sillä 1950-luku oli Teporan mukaan vielä konservatiivista aikaa. Seuraavalla vuosikymmenellä ilmapiiri muuttui ja vapautui monesta syystä ja yhteiskuntaa läpäisten.

Ryhdyttiin puhumaan kansalaissodasta (muttei vielä sisällissodasta), ja nuorempi historiantutkijasukupolvi nousi uusine tulkintoineen. Ja tietysti oli Väinö Linna.

Tätä kirjoitettaessa 3. huhtikuuta, päivälleen sata vuotta sitten Saksan Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa. Tampereella sota oli kauheimmillaan. Tykit, kiväärit ja pistimet kylvivät kuolemaa, taistelut etenivät kortteli korttelilta kohti kaupungin keskustaa. Katkerilla kaduilla virui ruumiita, suomalaisten tappamia suomalaisia.