Tuomas Tepora, Aapo Roselius (toim.): Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö. Gaudeamus. 2018. 428 s.
1917 oli suomalaisille helppo vuosi muistaa ja juhlia. Kuluva vuosi ei ole. Sisällissodan arvet ovat jotakuinkin parantuneet, mutta ne silti tykyttävät, siellä täällä muuallakin kuin typeryyden pandoran lippaassa, somessa.
”Voi tosin väittää, että akateeminen tutkimus yksityiskohdista ei riitä silloin, kun ihmiset haluavat ymmärtää vaikeaa menneisyyttä, koska se vaatii myös tunteiden käsittelyä”, kirjoittaa tutkija Tiina Kinnunen Rikki revityn maan viimeisillä sivuilla.
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla 1950- ja 60-lukujen taitteessa toi esiin myös sodan hävinneiden punaisten näkökulman. Pohjantähden ilmestymisaikaan sisällissota oli yhä melko lähellä, lukuisten ihmisten kokemana.
Kaunokirjallisuus voi auttaa siinä, mihin ’kuivempi’ akateeminen tutkimus ei kykene; sallimaan ja herättämään syviä tuntemuksia, vaikka Linnaa on arvosteltu epähistoriallisuudesta erityisesti torpparien roolin suhteen.
Fiktion tärkeys ja muistokulttuurit
Viime vuosina sotaa onkin lähestytty niin elokuvan kuin fiktion kautta. Ne pureutuvat yksilöiden syviin kokemuksiin laajojen rakenteiden ja poliittis-historiallisten konjunktuurien sijaan, tai niiden puristuksissa.
Kinnunen käy läpi artikkelissaan sisällissodan muistokulttuurin muuttumista kylmän sodan jälkeen. Neuvostoliiton romahdus salli traagisten tapahtumien muistamisen taas näkyvämmin valkoisten vapaussotana. Kipupisteitä oli yhä, valtakunnan politiikankin huipulla asti.