Yahya Hassan. Runot 2. Tammi. 2020. 119 s.
Yahya Hassan ei enää kirjoita runoja. Hän on kuollut.
Hassan kuoli lähes 25-vuotiaana kotonaan Aarhusissa Tanskassa viime huhtikuussa. Tapaukseen ei ilmeisesti liity rikosta.
Rikollisuutta Hassanin runoissa sen sijaan on. Kuten hänen vuonna 2013 ilmestynyt ja seuraavana vuonna suomennettu esikoisteoksensakin, Hassan, uskonnoton palestiinalainen mamu (mamuksikin hän itseään kutsuu) Tanskassa, on toisessa ja viimeisessäkin kokoelmassaan vastakkain armottoman maailman kanssa.
Väkivallan, päihteiden, maattomuuden, vankilan ja sosiaaliviranomaisten jättämät henkiset tatuoinnit, ovat muuttuneet versaalilla meuhaaviksi sanoiksi ja säkeiksi. Ne ovat äänekkäitä, huutavia, ja niiltä on vaikea suojautua.
On muutaman rivin hakkaamista, murskautumista, panemista, psykiatriaa. On useita sivuja pitkiä runoja, jotka uhoavat kuin räppärin rujoakin rujompi tajunnanvirta.
Jos ei ole ehtinyt piiloutua Hassanin herkkävaistoiselta, historiatajuiselta ja karkealta, sydämettömältä nyky-yhteiskuntatutkalta, saa varmasti osumia. Niitä Hassan ampuu itseensäkin monin tavoin.
KUN VIERAAT HALUSIVAT TUNTEA MINUT / TUTTAVAT EIVÄT HALUNNEET ENÄÄ TUNTEA MINUA / VARJONI HYLKÄSI MINUT / JA YLLENI PIIRTYI HAHMO / MYÖHEMMIN MINUSTA TULI ITSENI KARIKATYYRI