Kirja-arvio: Ranskalaistiedemiehen matka Lapista Euroopan hoveihin ja taistelukentille

Lappi teki Pierre Louis Moreau de Maupertuis’sta valistuksen ajan Euroopan yhden tavoitelluimmista tiedemiehestä. Ja hän Lapista puheenaineen.

Maupertuis oli aikansa tieteen moniottelija. Luonnontieteen historiaan hän on jäänyt todistettuaan kolmiomittauksella työläällä tutkimusmatkallaan Lappiin 1736-37, että maapallo on navoiltaan litteä.

Tätä Ranskan tiedeakatemiassa Pariisissa kartesiolaisen koulukunnan kopeat tiedemiehet eivät voineet sietää. Heidän mielestään maapallo oli sitruunan, ei mandariinin, muotoinen.

Saako tämän ympärille otteessaan pitävän historiallisen romaanin?

Erinomaisesti.

Maupertuis’n kertomukset Lapin-kokemuksistaan ja Lapin ihmisten elämäntavoista, sai hovipiireissä ylhäisön pilkallisesti kauhistelemaan. Villi-ihmisiähän ne siellä jääkenttien armoilla selvästi olivat.

Lapissa Maupertuis’lla oli myös aikaa viettää hetkiä vuoteessa Lisa-nimisen nuoren neidon kanssa. Aistillisuuden tihkumista hakevalle tämä ei kuitenkaan ole runsaudensarvi. Politiikka kuohuu ja sotatanner kaataa miestä, mutta asiat liikkuvat ja elävät paljon korvien välissä. 

Sen enempää tarinaa paljastamatta voi sanoa, että tieteeseen ihmissuhteitaan pakeneva Maupertuis saa toki maistaa omaa lääkettään.

Ranskaan yllättäen saapunut Lisa antaa luikurille takaisin veret seisauttavan koston, tyylipuhtaan touchen, miekkailutermiä käyttääkseni. Tai paremmin sydämen jäädyttävän armoniskun, coup de gracên.

Lisa on Maupertuis’lle piinaava muistutus siitä, mitä olisi voinut olla, tai miten elämän valinnat ovat arvaamattomia ja ajan voimien vietävissä, rakkaudessa, tieteessä ja menestyksessä.

Mutta Maupertuis ei ota iskuja ja pistoja vastaan vain ex-rakastetultaan kylmästä pohjoisesta. Niitä satelee ennen kaikkea myös niin kollegoilta ja kruunupäiltä kuin oppineilta naisilta salonkeineen.

Maupertuis käy loputonta epäilyn sisäistä kamppailua todellisuuden havaitsemisen ja todistamisen kanssa. Hän käy samaa jaakobinpainia virkavalintojensa ja muun elämänsä kanssa.

Kuutti Koski kuljettaa nautittavasti lukijaa pitkin sotivaa ja kuohuvaa Ludvig XV:n, Maria Teresian ja Fredrik Suuren Eurooppaa tiedeakatemioineen, kristallikruunujen alta ruudinsavuisille metsänäreille, tutkijatorniin Baselissa, samettiverhojen hämärtämiin salonkeihin, oppineiden armottomiin kiistoihin totuudesta ja valtaa pitävien suosiosta.

Tiede on intohimoa tutkimuskohteeseen, kannustusta, ystävyyttä, vihaa, kilpailua, kyräilyä, kateutta, kampittamista, selän takana juonittelua, järkähtämätöntä halua olla oikeassa. Koski loihtiikin elävän ja henkilöhahmoiltaan rikkaan politiikan ja tieteen tekemisen ja tieteilijöiden kunnianhimojen ja kateuden basaarin. 

Maupertuis tunsi Voltairen, jonka satiirista ja herjaavaa kynänjälkeä janottiin luettavaksi pitkin Vanhaa mannerta, ja josta Lapin käynyt ranskalainenkin saa kärsiä. Zeniitin sivuilla Voltaire näyttäytyy myös ensiluokkaisimpana lierovertaistensa joukossa.

Aikansa suurin matemaatikko, älyllisesti omissa sfääreissään elävä Leonhard Euler tiivistää taidon ja ominaisuuden pysyä paitsi hengissä, myös tieteen rahoituksen, eli hallitsijoiden suosiossa, tai tarvittaessa heistä riittävän etäällä.

Eräässä keskustelussa Maupertuis’n kanssa Euler sanoo, ettei hänellä ole ”suoraanpuhumattomuuden lahjaa”.     

Dialogi on sujuvaa, kerronta kuulostaa Valistuksen ajan oppineiden pisteliäältä älyltä, olematta ylinokkelaa tai näsäviisasta. Ajankuva toreineen, nuhjuisine vaatteineen ja hoviloistoineen, oppineiden kiihkeine yhteenottoineen, tuntuu todelta.

Koski listaa kirjansa lopussa joko suoraan tai hieman muunnellen käyttämiään alkuperäislähteitä – tämähän on romaani – ja tutkimuskirjallisuutta. Jokunen anglismi on jäänyt erisnimiin, kuten Pliny eli Plinius.

Zeniittiä lukiessa voi peilata toista suurta murrosaikaa, nykyaikaa.

Pariisissa kuuluisaa salonkiaan pitänyt markiisitar Émilie du Châtelet oli myös huippumatemaatikko, mutta ajan villitys, tiedeakatemiat, olivat yhä naisilta suljetut. 

Katolinen kirkko ja protestanttiset suuntaukset ottivat mittaa toisistaan, eli vallasta. Painokonetekniikka levitti sanaa ja valhemaailmaa kuin some nykyään.

Taustalla Newton ja Descartes kamppailevat maailmakuvasta ja todellisuuskäsityksestä, ranskalaista järkeilyä haastavat englantilainen kokeellinen ja mittaava tiede. Akatemioissa kyräiltiin protonationalistisesti toisista valtakunnista tulleiden tiedemiesten poliittisen lojaalisuuden perään.

Maupertuis itse paitsi mittasi Maan muodon Lapissa, tutki myös luontoa kuin evoluutioteoriaa ennustaen.

Ajalleen tyypillinen monilahjakas tiedemies, saintmalolaisen merimiehen pitkälle ponnistanut poika, joka todisti maailmaa sellaiseksi kuin se on, ja haaksirikkoutui elämässään.