Anna-Liisa, 67, sai diagnoosin keuhkofibroosista ja muutaman vuoden elinaikaa. Keuhkonsiirto pelasti kuitenkin hänen henkensä.
Keväällä 2007 alkoi tuntua, että happi loppuu ja voimat vähenevät. Eläkkeellä oleva Anna-Liisa huomasi hengästyvänsä helpommin. Kesällä selvisi, että hän sairastaa tuntemattomasta syystä tullutta keuhkofibroosia, joka arpeuttaa vähitellen keuhkorakkulat toimimattomiksi, jolloin ne eivät enää pysty käsittelemään happea.
Anna-Liisa ei tiennyt sairaudesta mitään ja koki, ettei hänelle myöskään kerrottu siitä diagnoosin aikaan tarpeeksi.
– Ainoa tieto minkä sain, oli että on kaksi-kolme vuotta elinaikaa ja mitään ei voida tehdä. Lääkkeet saattavat pidentää elinaikaa, mutta parantaa ei voida mitenkään.
Keuhkofibroosi eli keuhkojen sidekudoistuminen on yksi yleisimmistä keuhkonsiirron syistä Suomessa, mutta siitä ei puhuttu aluksi vaihtoehtona Anna-Liisalle. Lääkärin mielestä tuolloin 60-vuotias Anna-Liisa oli liian iäkäs keuhosiirrännäisen saajaksi. Tieto sairaudesta ja sen parantumattomuudesta aiheutti monen kuukauden masentumisen.
– Sitä tunsi elävänsä terveen ihmisen elämää ja yhtäkkiä sanottiin, että mitään ei ole tehtävissä ja se on loppu sitten.
”Tiesin etten selviä, jos en pääse leikkaukseen”
Seuraavan vuoden kevättalvella Anna-Liisa sai Hengitysliiton kautta kuitenkin helpottavia uutisia. Elämä ei välttämättä olisi ohi muutamassa vuodessa, sillä jotkut olivat pärjänneet fibroosin kanssa toistakymmentä vuotta. Vielä parempia uutisia oli luvassa.
Kevättalvella 2009 Anna-Liisa oli sairaalassa osastolla hengitysoireiden takia, kun paikalla ollut lääkäri sanoi pohtineensa keuhkolääkäreiden kanssa, olisiko Anna-Liisa valmis keuhkonsiirtoon.
– Sanoin, että minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa ja se toinen on vielä huonompi. Kun elinaikaa ei ole annettu sen enempää, niin olen valmis (keuhkonsiirtoon). Helpompi se on, jos siihen kuolee kuin tukehtumalla.
Kun mahdollisuutta leikkaukseen selvitettiin, oli Anna-Liisa kotona sähköllä toimivan happirikastimen kanssa. Liikkuminen oli miltei mahdotonta, ainoastaan paikallaan olo ja makaaminen eivät hengästyttäneet. Ruokakin oli laitettava aviomiehen avustuksella tuolilla istuen. Mies toimikin Anna-Liisan omaishoitajana muutamat viimeiset kuukaudet ennen leikkausta.
