Tasan 80 vuotta sitten syksyllä 1941 Suomi oli poikkeuksellisessa tilanteessa. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli vienyt kolmessa kuukaudessa yli 20 000 sotilaan hengen. Se oli jotain ällistyttävää, johon kukaan ei ollut osannut varautua.
Jatkosodasta kerrottaessa huomio kiinnittyy usein vain kesän 1944 taisteluihin lähinnä Karjalan Kannaksella. Muutaman kuukauden ajanjaksoa pidetään Suomen kohtalonhetkenä. Sitähän se olikin. Silloin puolustettiin ja peräännyttiin.
Kesällä 1941 saman pituisena, kolmen kuukauden ajanjaksona, hyökättiin ja rynnäköitiin eteenpäin. Usein unohtuu, että kesällä 1941 uhreja tuli enemmän kuin samaan aikaan kesällä 1944. Jopa selvästi enemmän.
– Kesää 1941 leimasi pitkään salamyhkäisyys. Kansakuntaa ei sattu ennakkoon varoittaa suurista uhrimääristä. Eikä sitä tapahtumien aikana tajuttu eikä uskallettu arvostella, pohtii vuosikymmeniä veteraanityötä tehnyt järjestöaktiivi.
Veteraanikonkari arvioi, että tapahtumia uskallettiin avata rehellisesti vasta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen.
– Eihän kesällä 1941 suuri yleisö tiennyt mitä oikeasti tapahtui, ja miten paljon verta vuodatettiin. Sotasensuuri oli aika tehokas.
Karmeita tappioita
Kesäkuun lopulla 1941 sota vei yli 100 ihmisen hengen. Heinäkuussa kuoli lähes 6700, elokuussa yli 8500 ja vielä syyskuussa lähes 5000. Yhteensä menetettiin 20 300 sotilasta. Vastaavasti samaan aikaan kesällä 1944 tappiot olivat 16 500.
Kuukausitasolla heinäkuu ja elokuu 1941 olivat huomattavasti verisemmät kuin kesäkuu ja heinäkuu 1944. Pelkästään kaatuneita oli 1941 lähes 12 000 ja 1944 noin 6500.
Kesän 1941 luvuissa on MTV Uutisten tutkimuskirjallisuudesta keräämät tappiot. Ne koostuvat kaatuneista, kuolemaan johtaneista haavoittumisista, vihollisen puolelle jääneistä ruumiista ja muuten kadonneista.
Tiedustelutiedon mysteeri
Yksi verisimmistä rintamalohkoista oli Kiteellä, jossa satoja eteläpohjalaisia nuoria miehiä kaatui muutamassa päivässä. Tutkimuskirjallisuudessa alueen taistelut ja menetykset ovat jääneet monia muita rintamalohkoja vähemmälle huomiolle.
Syyt tiedettiin osin jo sodan aikana. Kiteen lohkolla toimi kaksi huonoissa väleissä ollutta everstiä. Kaikkea herrojen välistä ei ehkä merkitty asiakirjoihin. Lisäksi on epäilty, että aineistoa katosi joko vahingossa tai papereita tuhottiin.
Paikallisilla rajajoukoilla oli havaintoja vihollisen linnoitustöistä, mutta tieto ei välittynyt riittävästi hyökkäävien joukkojen komentajille. Rajan takaa oli kuulunut betonimyllyjen ääntä jo Talvisodasta saakka.
Kaiken kukkaraksi suomalaisten tiedustelu juuri hyökkäyksen alla epäonnistui, eikä puna-armeijan erittäin vahvoista linnoitteista saatu riittävästi tietoa. Suomalaiset joutuivat suoraan tulen alle.
Kiteen surmanloukku
Eteläpohjalaiset 19. divisioonan joukot ottivat hyökkäyssodassa vastaan ankaran, epäinhimillisen iskun.
– Heidän kohtalonsa oli aika kova. Noin 500 miestä kuoli kolmeen päivään Kiteen rintamalohkolla. Ja haavoittuneita oli tietenkin moninkertainen määrä, muistuttaa sotahistorian harrastaja, Kiteen Rajakillan puheenjohtaja Timo Päivinen.
Lakeudun miehet olivat oudossa ympäristössä. Maasto oli peitteistä ja mäkistä toisin kuin laakealla kotiseudulla.
– Rajan takana oli vastassa hyvin varustetut ammattisotilaat, valiojoukko, Päivinen huomauttaa.
Veteraanipolku sammaloituu
Joukkojen kotikunnista Pohjanmaalta, ja erityisesti Kyrönmaalta alkoi virrata Kiteelle veteraaneja ja heidän omaisiaan suurella joukolla vasta tällä vuosituhannella.
Kiteen Mustalammentien risteykseen on pystytetty kolme erillistä muistomerkkiä, ja kaksi muuta merkkiä vielä muualle.
– Tällä paikalla on heille suuri merkitys. Täällä on käynyt 10 vuoden aikana joka kesä Pohjanmaalta 6-12 linja-autolastillista porukkaa tutustumassa näihin alueisiin ja näihin sotamuistomerkkeihin, Päivinen kertoo.
Alkuvuosina mukana oli vielä myös rintamaveteraaneja, Kiteen lohkolla sodan kokeneita ikämiehiä.
Tänä kesänä paikalle tuli enää jälkipolvien edustajia. Veteraanit eivät enää jaksaneet.
– Heitä on, mutta he eivät enää pysty lähtemään pitkille matkoille, Päivinen harmittelee.