Jean-Bosco Rurangirwa kertoo hiljaisella äänellä tuntevansa itsensä aina välistä kokonaiseksi ihmiseksi. Välillä taas mieli järkkyy.
– Kun on nähnyt niin paljon ruumiita - minä näin noin 200 -, joiden joukossa oli oma vaimo, isä, poika ja tytär, niin sitä tulee hulluksi.
Kun Ruanda vajosi pimeyden ytimeen 20 vuotta sitten, Rurangirwa pakeni perheineen kirkkoon Nyamatassa tuhansien muiden mukana.
Verenhimoon lietsotut hutujoukot eivät kuitenkaan tunteneet sääliä tai kunnioittaneet pyhäkköä - siitä kertovat kaksi vuosikymmentä myöhemmin kirkon pääkallorivistöt ja resuisten vaatteiden kasat.
Ruumiiden alla piileskellyt Rurangirwa onnistui pakenemaan tyttärensä kanssa. Kun tämäkin tapettiin, Rurangirwa jäi yksin.
Elämää tappajan naapurissa
Tarinat ainakin 800 000 ihmishenkeä vaatineesta kansanmurhasta ovat niin uskomattoman julmia, ettei anteeksiannolle luulisi olevan sijaa.
Sovintoa on kuitenkin rakennettu monella eri tavoin samalla kun pyritään varmistamaan, ettei etniseen taustaan perustuva väkivalta vahingossakaan leimahda uudestaan.
Maahan on muun muassa perustettu niin sanottuja sovintokyliä, joissa anteeksianto palkitaan asumisoikeudella.
Yhdessä tällaisessa kylässä asuu Frederic Kazigwemo, joka oli mukana surmaamassa nykyisten naapureidensa perheenjäseniä. Hän muistelee, miten hallitus kehotti tappamaan tutseja.