Kalojen salainen maailma on alkanut paljastua tutkijoille paremmin vasta 2000-luvulla. Kukapa olisi kuvitellut, että turska osaa laulaa, taistelukalojen uroksista voi erottaa erilaisia luonteita tai että kultakalat oppivat erottamaan barokkimusiikin bluesista.
Turskakoiraan soidinkurnutus muistuttaa mopon kaukaista pörinää ja kestää vartin verran. Pieni särkikala törö ei pukahda yksin uidessaan, mutta alkaa narahdella tavatessaan toisen törön.
– Suomessakin esiintyvä pohjakala kivisimppu nakuttaa ääniä nopeina sarjoina, kun se karkottaa kilpailijaa reviiriltään. Silakat tuottavat lyhyempiä päriseviä ääniä, joiden merkitystä ei vielä tunneta. Ne näyttävät kuitenkin liittyvän parven sisäiseen viestintään, kertoo evoluutiobiologi Helena Telkänranta.
Ainakin 200 kalalajin on todettu pitävän ääntä. Asiaa on selvitetty vedenalaisilla mikrofoneilla.
Kalojen ääntelyä on aiemmin ollut hankala tutkia, koska ääni taittuu veden pinnasta. Kalojen äänet myös sijoittuvat mataliin, alle 1 000 hertsin taajuuksiin, joita ihminen ei kovin helposti kuule, taustoittaa erikoistutkija Teppo Vehanen Luonnonvarakeskuksesta.
Kalat eivät ääntele suullaan. Ne tuottavat ääntä esimerkiksi värisyttämällä uimarakkoaan, hankaamalla luita vastakkain tai päästämällä peräpäästään ilmakuplia.
Kala oppii kaverilta
Telkänranta kertoo uusimmasta eläintutkimuksesta kirjassaan Eläin ja ihminen – mikä meitä yhdistää sekä edellisessä teoksessaan Millaista on olla eläin, joka oli Tieto-Finlandian ehdokkaana ja sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
Esimerkiksi kalojen oppimiskyvystä tiedetään yhä enemmän. Kalat oppivat parvikumppaneiltaan, mistä etsiä ruokaa, missä ovat turvalliset reitit ja millaisia petokaloja on syytä lähteä karkuun.
– Monien kalojen oppimiskyky on samaa tasoa kuin maan pinnalla elävien selkärankaisten, kuten nisäkkäiden ja lintujen.
Kalojen mielihyvän tunteista ei vielä paljon tiedetä, mutta joillakin kaloilla on havaittu jopa leikkikäyttäytymistä.