Mainos

Jennifer paljasti häpeämänsä totuuden äitiydestään: ”En pidä omasta lapsestani”

Perheestä haaveillessaan Jennifer näki mielessään vilkkaan, sisukkaan, sosiaalisen ja itsevarman tyttären. Hän sai kuitenkin aivan erilaisen lapsen.

Jennifer Rabiner kertoo Redbook-sivustolla äitiydestään. Jennifer ei ole hänen oikea nimensä, ja salanimen käytölle on hyvä syy: tekstissään Jennifer tunnustaa, ettei pidä omasta lapsestaan.

Teksti on ilmestynyt jo vuonna 2016, mutta kiertää edelleen netissä. Se on otsikoitu ”en pidä omasta lapsestani”.

– Äidin ei koskaan, ikinä kuuluisi tunnustaa tätä, mutta tässä se tulee: en ole koskaan pitänyt lapsestani, Jennifer aloittaa.

Hän kertoo haaveilleensa perheestä jo nuorella iällä, ja unelmoineensa tyttären saamisesta. Mielessään Jennifer näki vilkkaan, sisukkaan, sosiaalisen ja itsevarman tytön. Hän sai kuitenkin aivan erilaisen lapsen.

– Syntyessään Sophie oli laiha ja heikko. Hän imi rintaa huonosti, ja itki niin kovaa, että oksensi – päivittäin.  Taaperona hän oli outo. Hän ei katsonut silmiin ja huusi kuin syötävä, jos kuuli paperin repimisen äänen.

Sophie ei myöskään esimerkiksi vastannut kysymyksiin, eikä hänellä ollut ystäviä.

– Elämä tuntui kohtelevan häntä kovin ottein. Se mursi sydäntäni vähän joka päivä, Jennifer kuvaa.

– Kuten varmaan voitte kuvitella, tunsin syyllisyyttä, koska hyljin omaa lastani. Kuka ei tuntisi?  Mutta rehellisesti puhuen syyllisyys jäi valtavan pettymyksen tunteen varjoon. Tämä ei ollut se taianomainen äidin ja tyttären side, jota jokainen lukemani kirja, näkemäni elokuva ja jokainen perhe, jonka olin koskaan tavannut, sai minut odottamaan.

Lopulta Jennifer alkoi epäillä, että Sophiella voisi olla autismin kirjoon kuuluvia oireita. Lapsi testattiin, mutta mitään selitystä hänen käytökselleen ei löytynyt. Lapsiin erikoistuneen neurologin puheille Jennifer ei päässyt, koska Sophiella ei ollut oireita, joita käynnin syitä keräävä lomake ehdotti.

– Aviomieheni syytti, että etsin diagnoosia, jota ei ole olemassa, mutta minun piti saada tietää, miksei lapseni täytä kehityskäyrän odotuksia, minun odotuksistani puhumattakaan. Mieheni on aina rakastanut ja vaalinut Sophieta sellaisena kuin hän on. Ja mies saa sen näyttämään niin helpolta!

Pian Jennifer sai toisen lapsen, Lilahin. Hän oli kaikkea sitä, mitä Jennifer oli tyttäreltään alun perin toivonut: lapsi hymyili, nauroi, jutusteli paljon ja sai ystäviä helposti. Kun Lilah kasvoi rotevaksi, Jennifer huomasi Sophien näyttävän entistä pienemmältä ja hennommalta.

– Tilanne eteni siihen pisteeseen, että näin kaikki Sophien toimet epäonnistumisen lasien läpi. Kun hän käveli syntymäpäiväjuhlilla pois muiden laskuvarjoleikkiä leikkivien lasten luota, sanoin ”siinä hän taas menee ja on antisosiaalinen”. Silloin toinen äiti sanoi ”Sophie tekee omia juttujaan. Hän ei halua ottaa osaa typerään laskuvarjojuttuun. Fiksu tyttö”. Ajattelin: oho, en koskaan olisi nähnyt tilannetta noin. 

Kun Sophie oli nelivuotias, hän maalasi ystävänsä syntymäpäivillä eri tavalla kuin muut. Jennifer kritisoi häntä sen vuoksi. Silloin Jenniferin ystävä puuttui tilanteeseen.

– Hän kääntyi puoleeni ja sanoi suoraan: ”Olet Sophien äiti. Sinun pitäisi olla hänen kallionsa, ihminen, jonka pyyteettömään rakkauteen ja tukeen hän voi luottaa eniten maailmassa. Sillä, pidätkö hänestä vai et, ei ole väliä; sinun pitää silti tukea häntä”. Aloin itkeä, koska tiesin, että hän on oikeassa. Ja syvällä sisälläni häpesin sitä, miten helposti olin pettänyt oman tyttäreni. Jos katsoin omaa käytöstäni objektiivisesti, se oli oksettavaa.

 

Jennifer ei tiennyt, mitä tekisi käytökselleen. Hän tapasi psykologin ja kuvaili Sophien oireita, toivoen jälleen kerran diagnoosia lapselleen. Sen sijaan psykologi koki, ettei Jennifer ymmärrä herkkää lastaan. Esimerkiksi toive katsekontaktista oli Sophielle yksinkertaisesti liikaa.

– Niin kauan kuin odotin, että hän olisi joku, joka hän ei koskaan voi olla, petasin häntä epäonnistumaan silmissäni joka päivä, Jennifer kuvaa.

Jennifer ymmärsi, että hänen täytyy lakata listaamasta asioita, joita lapsi ei ole, ja alkaa arvostaa asioita, joita lapsi on.

– Muutamaa kuukautta myöhemmin, kun Sophie piirsi yksisarvisen paperinpalalle ja sanoi haluavansa käyttää sitä syntymäpäiväkutsujensa kutsuna, vastustin halua piilottaa piirros roskikseen ja tilata kiiltäviä kutsuja sen sijaan. Värillisiä kopioita Sophien sateenkaari-yksisarvisesta lähti 45 lapselle – ja sain sitä ylistäviä sähköpostiviestejä! Yksi piste Sophielle.

"Joskus katson häntä ja etsin vihjeitä henkisistä arvista"

Kun Sophie oli seitsemänvuotias eikä edelleenkään kasvanut odotusten mukaisesti, lääkäri päätti testata hänen kasvuhormonitasonsa. Kävi ilmi, että lapsi oli vuosia jäljessä ikäistensä kehityksestä, ja hormonitasoissa oli häiriöitä.

Jennifer oli onnellinen diagnoosista, joka selitti monet asiat. Hän ilahtui, koska apua olisi viimein tarjolla – ja tunsi sitten syyllisyyttä, koska kaiken aikaa Sophie oli yrittänyt pärjätä valtavien haasteiden kanssa ilman äitiä, joka tukisi häntä.

– Mikä pahempaa, olin kantanut hänelle kaunaa, koska hän petti odotukseni, kun se olin minä, joka petti hänet. Kaduin välittömästi kamalia asioita, joita olin sanonut hänelle vuosien varrella, ja rukoilin, että vahinko olisi korjattavissa.

Diagnoosin jälkeen Jennifer huomasi olevansa kiltimpi ja äidillisempi Sophieta kohtaan. Tyttöä hoidetaan hormoneilla, joista on ollut apua. Nyt Sophie katsoo silmiin, vastaa kysymyksiin, käyttäytyy muutenkin eri tavalla ja on Jenniferin mukaan onnellisempi.

– Joskus katson häntä ja etsin vihjeitä henkisistä arvista, joita koen aiheuttaneeni, mutten näe yhtäkään. Sen sijaan hän juoksee hyppien syliini, hänen vahvat jalkansa puristavat keskivartaloni hänelle tyypilliseen ”kobrahalaukseen”. Olemmeko kaikesta samaa mieltä? Emme melkein koskaan. Mutta yritänkö pitää hänen puoliaan joka päivä siitä huolimatta? Kyllä. Olen kuitenkin hänen äitinsä.

"Miten voit kirjoittaa jotakin tällaista..."

Jenniferin teksti on ymmärrettävästi saanut ristiriitaisen vastaanoton: osa lukijoista kehuu hänen kasvutarinaansa, mutta muut pitävät häntä sopimattomana äidiksi.

– Miten voit kirjoittaa jotakin tällaista, kun tiedät, että tyttäresi voi lukea sen jonain päivänä. Jos lukisin tämän itsestäni äitini kirjoittaman, hän olisi minulle kuollut, Justine kommentoi Delish-lehden Facebook-sivulla.

– Tämä on kamalaa. On kuin hänellä olisi ollut odotus siitä, millainen hänen tyttärensä tulisi olemaan, ja kun hän ei ollutkaan sitä, mitä äiti tahtoi, hän tuomitsi tyttären ja etäännytti itsensä tästä tahallaan, Melissa kirjoittaa.

Moni pitää äidin käytöstä kammottavana ja syyttää häntä jopa narsistiksi. Kommentoijat myös ihmettelevät, olisiko äiti muuttanut tapojaan koskaan, jos hänen kaipaamaansa diagnoosia Sophielle ei olisikaan saatu.

Myös puolustajia Jenniferille löytyy.

– Mielestäni hän oli vain rehellinen siitä, kuka on, ja vioista luonteessaan. Jos katsomme itseämme rehellisesti, näemme itsessämme kaikenlaisia rumia asioita, DonnaLish toteaa.

– Te ihmiset, jotka olette ilkeitä vanhemmalle tässä artikkelissa, ansaitsette läimäytyksen! Elämä lasten kanssa ei ole tanssia ruusuilla, kuten te kaikki tunnutte ajattelevan! Jotkut vanhemmat kulkevat lasten kanssa läpi helvetin, ja ei, kukaan ei tiedä ennen raskaaksi tulemista, että se oli kenties väärä päätös, Shari kirjoittaa.


***


Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.