Adoptioisä käytti Rosea hyväkseen pikkulapsesta lähtien. Vasta teini-ikäisenä Rose ymmärsi, että häntä kohtaan on tehty väärin ja paljasti kaiken äidilleen.
Rosen äiti ja isäpuoli tapasivat Sri Lankan pääkaupungissa Colombossa, kun Rose oli taaperoikäinen. Äiti oli töissä sähköalan yrityksessä talousapulaisena, kun kuuli töiden kautta Suomessa asuvasta potentiaalisesta poikamiehestä.
Tuleva pari alkoikin pian kirjeenvaihtoon. Mies kävi tapaamassa Rosea ja hänen äitiään Sri Lankassa, ja vuonna 1987, Rosen ollessa kolmevuotias, koko uusperhe muutti yhdessä Suomeen.
Asian ytimessä.doc: Paratiisi vai painajainen
Toimittaja Iriz Silander on neljännen polven adventisti, joka on saanut turvallisen lapsuuden yhteisön parissa.
Kaikilla ei kuitenkaan ole sama kokemus. Dokumentissa Silander tapaa kirkosta eronneen ystävänsä Rosen sekä eheytyksen uhriksi joutuneen Veikan.
34:39
Dokumentin voi katsoa maksuttomilla MTV Katsomo -tunnuksilla.
Muutettuaan Suomeen sekä Rose että hänen äitinsa alkoivat elää adventistiyhteisön oppien mukaisesti. Uusi isähahmo kuului taas seitsemännen päivän adventisteihin ja noudatti tiukasti yhteisön oppeja.
Isäpuoli oikeutti pakonomaista kontrollointia uskonnon kautta. Hän vahti niin Rosen vapaa-aikaa, pukeutumista kuin hiustyyliä.
– En saanut käydä kuin kirkossa ja mummolassa. Piti olla tosi lyhyet hiukset, ihan semmoinen poikatukka. En saanut uusia vaatteita, vaan kaikki olivat sukulaisilta saatuja. Musta tehtiin käytännössä katsoen näkymätön.
Kontrolli näkyi myös kirkossa. Kun muut lapset kokoontuivat sapattitoimituksen ajaksi erilleen, Rosen täytyi istua isäpuolensa vieressä kirkon penkissä. Hän kontrolloi myös Rosen ystävyyssuhteita, eikä hän saanut juuri olla ystäviensä kanssa tekemisissä vapaa-ajalla.
Isäpuolella oli vahva ote adoptiolapsestaan, ja myös kotona vallitsi pelon ilmapiiri. Rose muistaa edelleen isäpuolen pistävän katseen. Se sai hänet vielä myöhemmin taantumaan lapsen tasolle.
– Hän pystyi jo ihan pienenä hiljentämään mut pelkällä katseella. Hänen ei tarvinnut kuin katsoa tietyllä tavalla.
Kiiltokuvamainen salaisuuksien suojana
Isäpuoli puuttui myös Rosen syömiseen. Adventistien tapaan perheessä syötiin kasvisruokaa, mutta isäpuoli piti huolta myös annoksien koosta. Roselle laukesi syömishäiriö jo nuorella iällä.
– Kukaan ei osannut epäillä mitään, koska kiiltokuvamainen kulissi oli kunnossa. Kävimme joka lauantai kirkossa, olimme mukana seurakunnan järjestämissä tapahtumissa ja muutenkin olimme sellainen tunnettu perhe siinä yhteisössä.
Rose uskoo, ettei hänen äidillään ollut keinoja puuttua kotona vallitsevaan pakkomielteiseen kontrolliin.
– Äiti oli täysin altavastaaja siinä tilanteessa. Tulimme Suomeen, vieraan miehen kotiin ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Äidillä ei ollut varaa sanoa, mitä tehdä ja mitä ei. Kaikki asiat tehtiin niin kuin isäpuoleni halusi.
Lue myös: Viihdetoimittaja Iriz Silander kasvoi uskonnollisessa yhteisössä: "Elin unelmaelämää, joka oli toisille painajainen"
Vanhempien suhde rakoili alusta alkaen, ja isäpuoli uhkasi erottaa Rosen äidistään.
Äiti alkoi kapinoida omalla tyylillä. Perheellä oli ollut tapana käydä lauantaisin sapattikirkossa, mutta äiti jättäytyikin pois. Adventistien oppien vastaisesti hän alkoi syömään lihaa.
– Se oli sellaista kahden tulen välissä olemista. Söin salaa kanaa, kun isäpuoli ei ollut näkemässä.
"Heidän suhteensa oli kulissi"
90-luvun alkaessa perhe oli muuttanut isäpuolen vanhempien luota perheen omaan kotiin. Vaikka Rosen elämä oli joka elämän osa-alueella kaikin puolin kontrolloitua, pahin tapahtui aina silloin kun he jäivät isäpuolen kanssa kahden.
Äidin ollessa töissä isäpuoli käytti Rosea seksuaalisesti hyväkseen. Toisinaan kajoamista tapahtui myös öisin.
– Nukuin heidän välissään, ja erään kerran äiti sai hänet kiinni mun koskettelemisesta.
Lue myös: Lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät paljastivat motiivejaan pimeässä verkossa: "Osa heistä tiedostaa tekevänsä väärin"
Äiti oli velvoittanut miestä lopettamaan. Rose uskookin äidin luulleen, että tilanne parantui kiinnijäämisen jälkeen. Totuus oli kuitenkin toinen. Hyväksikäyttö alkoi jo ennen kuin Rose meni kouluun, ja teot pahenivat Rosen varttuessa.
Isäpuoli käski Rosea olemaan luottamatta keneenkään ja kielsi kertomasta perheen salaisuuksista muille.
– Hänen otteensa minuun oli niin voimakas, että jossain vaiheessa en enää puhunut äidillekään. En kertonut asiasta kenellekään moneen vuoteen.
"Lohdutin häntä"
Vuonna 1995 isäpuoli adoptoi tuolloin 12-vuotiaan Rosen virallisesti.
– Muistan hämärästi reissun virastoon. Minulta kysyttiin, haluanko, että hänestä tulee minun isäni. Eihän mulla ollut vaihtoehtoja, joten en kyseenalaistanut asiaa ollenkaan. Ei minulla ollut käsitystä normaalista.
Rose reagoi kotioloihin vatsallaan. Koulussa hän ei pystynyt keskittymään, mikä näkyi myös todistuksista.
Rose kertoo eläneensä ikään kuin suljetussa laatikossa. Menikin vuosia ennen kuin hän alkoi ymmärtää, että adoptioisä teki väärin hänelle. Teot olivat alkaneet niin varhaisessa vaiheessa, että hän oli pitänyt toimintaa itsekin normaalina. Koko lapsuutensa Rose luuli elävänsä turvallisessa ympäristössä.
Koulupäivät kuitenkin raottivat sitä, millaista muiden nuorten elämä oli. Yläasteella koulukaverit alkoivat seurustelemaan, mutta Roselta kiellettiin kaikki kontaktit poikiin.
Samoihin aikoihin Rose alkoi ensimmäistä kertaa ymmärtää, että adoptioisän häntä kohtaan tehdyt teot olivat väärin.
– Muistan, kun hän muutaman kerran avautui mulle, miten hän on hullu. Olen siis ollut luohduttamassa häntä, vaikka minä olin se uhri.
Kristillinen sisäoppilaitos tarjosi vapautta
16-vuotiaana Rose lähetettiin Toivonlinnan kristilliseen sisäoppilaitokseen muiden adventistinuorten kanssa. Hän ei vieläkään ymmärrä, miten isäpuoli antoi luvan muuttaa pois kotoa.
Toivonlinnassa Rose sai maistaa ensimmäistä kertaa vapautta.
– Se oli raju muutos siihen, mitä aiemmin oli ollut. Ennen oli kauhean tarkat raamit kaikessa. Sitten yhtäkkiä hyppäät maailmaan, missä on oma huone ja määräysvalta itsestä.
Rose eli ensimmäisen koulusyksyn vapauden huumassa. Kävi elokuvissa, kuunteli musiikkia ja ihastui ensimmäisen kerran. Teki asioita, mistä hän ei ollut ennen osannut edes haaveilla.
Kun joululoma koitti joulukuussa 1999, Rose matkusti kotiin adoptioisän ja äidin luokse. Tarkoitus oli palata takaisin kouluun pyhien jälkeen, mutta isäpuolella olikin toisenlaiset suunnitelmat.
– Yön aikana hän oli penkonut mun repun läpi ja löytänyt poikaystäväni kirjoittaman kirjeen, CD‑levyjä ja leffakuitteja. Hän oli käynyt lompakkoni kaikki kuitit läpi ja selvittänyt, mitä olen tehnyt.
Seuraavana aamuna Rose jäi adoptioisänsä kanssa kaksin.
– Hän oli kerännyt raivoa koko yön, istutti mut sängylle ja tuli tuolin kanssa siihen viereen. Sitten hän kävi repun lävitse edessäni. Olin aivan hiljaa. Kuuntelin, tuijotin ja olin aivan kauhuissani.
Rose muistaa, kuinka adoptioisä laittoi löytämänsä CD-levyt soimaan.
– Se varmasti kuului ulos asti, kun hän huusi mulle, että tanssi perkele.
Hän teki selväksi, että Rosen olisi lopetettava koulu ja palattava heti kotiin.
– Hän suunnitteli, että menemme alkuviikosta koululle hakemaan mun tavarat koulupäivän aikana niin, että en saa nähdä ketään.
Äiti oli odottanut avunpyyntöä
Aiemmin Rose oli padonnut tunteet ja tapahtumat sisälleen ja salannut kaiken äidiltään. Joululoman tapahtumat kuitenkin rikkoivat vuosien hiljaisuuden.
Rose kertoi kaikesta. Poikaystävästä, isäpuolen suunnitelmista ottaa hänet pois koulusta ja siitä, kuinka adoptioisä oli kaikkien näiden vuosien aikana kajonnut häneen uudelleen ja uudelleen.
Rosesta tuntui, että äiti oli odottanut hänen avunpyyntöään.
Siinä vaiheessa äidin itsenäistyminen oli jo niin pitkällä, että hänellä oli oma puhelin. Hän otti yhteyttä tuttavaansa paikallisella poliisiasemalla.
– Sanoimme hänelle, että lähdemme kävelylle, mutta lähikaupan pihassa odotti poliisiauto. Kävelimme äidin kanssa suoraan poliisiautoon, sieltä kuulusteluihin ja turvakotiin.
Juttu jatkuu videon jälkeen.
8:02
Muutaman viikon päästä Rose palasi takaisin kouluunsa Toivonlinnaan, mutta huomasi pian, ettei uskonnollinen yhteisö ole häntä varten.
Seurakunta ja koulu olivat saaneet tietää tapahtuneesta. Rose kertoo, että häntä kehotettiin olemaan puhumatta tapahtuneesta. Se vahvisti ajatusmallia ettei omista asioista saanut puhua eteenpäin ja mursi luottamuksen yhteisöön.
Nöyryyttävä oikeuskäsittely
Asia eteni oikeuteen, ja sekä Rose että hänen äitinsä joutuivat kuultavaksi. Oikeudenkäynnin alkaessa Rose oli jo täysi-ikäinen.
Rose muistaa, kuinka äiti murtui todistuksensa aikana kyyneliin. Rose sen sijaan joutui omalla vuorollaan käymään hyvin yksityiskohtaisesti läpi tapahtunutta.
– Se oli ihan hirveä ja nöyryyttävä tilanne. Siellä salissa ei ollut yhtään ystävällistä kasvoa, eikä ketään kuka olisi vakuuttanut mulle, ettei ole mitään hätää.
Rose kuuli myös adoptioisänsä puolustelun, ja kuinka hän vakuutti, ettei muista tapahtumista mitään. Mies väitti oikeudessa, että kaiken takana olisi Rosen ja hänen äitinsä tavoite hyötyä syytöksistä taloudellisesti. Satuttavinta oli kuitenkin puolustusasianajajan sanat.
– Hänen asianajajansa pyrki selittämään tilannetta sillä, että olen nauttinut niistä tilanteista.
Lue myös: Puhelimeen kilahtavat sukuelinkuvat ovat lapsille jo "normipäivää" – näin suojelet lasta netin seksuaaliväkivallalta
Oikeus katsoi adoptioisän syyllistyneen kahdeksan vuoden ajan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Hänet määrättiin maksamaan korvauksia 10 000 euroa. Ensikertalaisena hän ei joutunut vankilaan, vaan tuomittiin ehdolliseen vankeuteen vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi.
Rose oli tyytymätön tuomioon, mutta halusi vain jättää kaiken taakseen.
– Tuntui, että ei siinä mun elämälleni annettu paljon arvoa. Olin vihainen, mutta samaan aikaan mulla oli järkyttävä syyllisyys, koska olin pilannut kaikkien elämän.
Tapahtumien tultua julki Rose ei ollut enää yhteydessä adoptioisänsä sukuun, vaikka oli ollut koko lapsuutensa ajan tiiviisti heidän kanssaan tekemisissä.
– Sain hänen äidiltään kirjeen postilaatikkoon, missä mua syyllistettiin. Siinä kysyttiin, että miksi en vaan voinut lähteä. Miksi mun pitää pilata kaikkien elämä kertomalla teoista viranomaisille?
Rose ei halunnut puhua
Rose yritti jatkaa elämäänsä, mikä oli vaikeaa, sillä hän joutui katsomaan koko lapsuuttaan nyt täysin uudessa valossa. Se, mikä oli hänelle ollut turvallista, olikin tosiasiassa rikollista.
Hänelle tarjottiin apua – niin seksuaalirikosten uhreille tarkoitetusta ryhmästä kuin nuorisopsykiatrian osastolta. Rose ei kuitenkaan halunnut puhua, vaan päästä eteenpäin.
– Istuin osaston ulko‑oven vieressä niin kauan, että hoitajat toivat mulle paperit kouraan ja pyysivät allekirjoittamaan vastuuvapautuslomakkeen. Sitten he päästivät mut sieltä.
Rose sinnitteli ylioppilaaksi ja kouluttautui ammattiin. Trauma kulki koko ajan rinnalla, mutta jäi työnteon jalkoihin.
– Vaikutin muiden silmiin varmasti pärjäävältä ja hyvinvoivalta ihmiseltä. Mulla aktivoitu jonkinlainen selviytymismoodi. En juuri puhunut tapahtuneesta, vaan puskin eteenpäin.
Roselle puhkesi uudelleen syömishäiriö, mutta hän jatkoi itsensä töihin hukuttamista. Syömishäiriöklinikalla hoidettiin oiretta, mutta ei sen juurisyytä eli lapsuuden traumoja.
Vuonna 2010 Rose tapasi nykyisen puolisonsa ja maailma romahti.
– Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli oikeasti turvallista kotona. Kaikki muurit romahtivat ympäriltä, ja sairaus puski läpi.
Rosella todettiin PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö sekä masennus. Hän jäi sairauslomalle työstään ja pääsi työterveyden kautta psykiatrisen poliklinikan asiakkaaksi. Myöhemmin Rosella todettiin myös dissosiaatiohäiriö.
– Varmasti traumaperäinen stressihäiriö on ollut minulla koko ajan, mutta nyt se aktivoitui oikein kunnolla. Puolison tuella ja terapioiden avulla pääsin vihdoin oikeasti eteenpäin.
Taistelu jatkuu
Rose on pian kolmen lapsen onnellinen äiti, mutta lapsuuden ja nuoruuden traumojen käsittely jatkuu läpi elämän. Hän on irtaantunut adventtiyhteisöstä, eikä halua kasvattaa omia lapsiaan uskoon.
– Tämän elämänkokemuksen saaneena ymmärrän, että kaikki ääripääajattelu tukahduttaa tervettä keskustelua ja kyseenalaistamista. Totta kai uskonyhteisöissä on paljon hyvääkin, mutta en itse halua olla niissä mukana.
Rose puhuu itseensä kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä lisätäkseen tietoisuutta. Hän itse piti asiaa liian pitkään sisällään ja yritti vain puskea eteenpäin. Hän toivoo, ettei kenenkään lapsen tulisi kasvaa uskoen, että seksuaalinen väkivalta on normaalia.
– Jos et ole itse kokenut sitä, niin et ymmärrä, miten kokonaisvaltainen se jälki on, mikä siitä jää. Taistelen tämän asian kanssa hautaan asti, vaikka se ei välttämättä näy muille ihmisille.