Jackie Brown

Julkaistu 14.05.2002 15:05

USA 1997. Ohjaus ja käsikirjoitus: Quentin Tarantino. Perustuu Elmore Leonardin romaaniin Rum Punch . Kuvaus: Guillermo Navarro. Leikkaus: Mary Claire Hannan. Lavastus: David Wasco. Tuotanto: Lawrence Bender . Pääosissa: Pam Grier, Samuel L. Jackson, Robert Forster, Robert De Niro, Bridget Fonda, Michael Keaton. Kesto: 156 min.

Quentin Tarantino on oivallinen esimerkki ohjaajasta, joka on rakentanut näkemyksensä lukuisista visioista ja vaikutteista. Amerikkalaisen populaarikulttuurin ja elokuvan laaja tuntemus kietoutuu eurooppalaisen taide-elokuvan yllätykselliseen rakenteeseen ja toisaalta taas romaanikirjalliseen tarinan ajan manipulointiin. Kuvaavaa on, että useat kriitikot ja filmografiat edelleenkin pitävät Tarantinoa yhtenä Jean-Luc Godardin Kuningas Learin näyttelijöistä, vaikka mies vain valehteli osan kartuttaakseen ansioluetteloaan. Hän arveli, ettei kukaan ole leffaa nähnyt, mutta kenelläkän ei ole munaa sitä tunnustaa, joten parempi uskoa.

Jackie Brown on Tarantinon kolmas ohjaustyö, ellei oteta huomioon yhtä ER-jaksoa ja episodia leffassa Four Rooms. Verkkaiseen tahtiin tulleet leffat muodostavat miehen uralla melkoisen loogisen jatkumon, kun vielä pannaan listan alkupääähän muitten ohjaamat miehen vanhimmat käsikirjoitukset True Romance ja Natural Born Killers, joissa väkivallan ja amerikkalaisen populaarikulttuurin yhteentörmäys on räikeimmillään.

Reservoir Dogs (1993) muistutti yleisölle elokuvan mahdollisuuksista ilman kymmenien miljoonien erikoistehosteita. Tarinan aikaa manipuloimalla Tarantino loihti kankaalle vähä vähältä avautuvan ja yllätyksiä täynnä olevan leffan. Pulp Fiction (1995) käytti aikaa samalla tavalla, mutta nyt rytmi muuttui rauhallisemmaksi, konekivääridialogista siirryttiin pitempiin puhekohtauksiin ja henkilögalleria laajeni lopulta jopa romanttisia aineksia sisältäväksi. Monet Tarantino-toimintaa katsomaan meneet pettyivät.

Jackie Brown jatkaa kehitystä eteenpäin. Se ei ole Tarantinon alkuperäisaihe, vaan perustuu tuotteliaan rikoskirjailijan Elmore Leonardin romaaniin. Tarantinon yhdeksi suureksi vaikuttajakseen nimeämä Leonard tosiaan on sitä mitä suurimmassa määrin. Kirjailija kertoo nimittäin kirjoittavansa vain henkilöistään, heidän toimintansa ja puheidensa kautta, juoni muotoutuu siinä sivussa. Ja kirja loppuu kun juttua ei enää tule, tai yleensä kun henkilöistä on enää pari elävien kirjoissa.

Tarantinon metodi on pitkälti sama ja Leonardin kirjan käsittelyssä hän on luonut kahden kynäniekan onnistuneen symbioosin. Tarantinon käsikirjoitus ja siitä kumpuava ohjaustyö myötäilevät ja kunnioittavat Leonardia, mutta henkilöt ja tarinan käsittely on saanut tarantinomaista potkua takamuksiinsa.

Leonardin valkoinen lentoemäntä Jackie Burke on muuttunut mustaksi Jackie Browniksi (Grier), joka kuskaa salakuljetusrahoja asemyyjäsuupaltille Ordellille (Jackson). Homma paljastuu ja Jackie alkaa tehdä sopimuksia niin viranomaisten, Ordellin kuin takuulainamies Maxinkin (Forster) kanssa. Naisen perimmäinen halu on vain tulla toimeen, 44-vuotiaana kun on liian myöhäistä aloittaa alusta. Oman mausteensa soppaan saattavat Ordellin hölmö kaveri Louis (De Niro) ja pilvipää rantavosu Melanie (Fonda).

Tarantino antaa henkilöidensä puhua paljon. Ohjaajan omilla oivalluksilla paranneltu Leonardin teksti onkin täynnä niin hauskaa ja monipuolista sanailua, että homma toimii upeasti. Tarina ei läähätä juonen perässä kuin vinttikoira, vaan henkilöt avautuvat pitkissä kohtauksissa mainiosti. Väkivallan Tarantino on siirtänyt edelleen etäämmälle. Teloitustyyppiset ammuskelut tapahtuvat joko kuvan ulkopuolella tai niin etäällä kamerasta, että ne muodostuvat tyyliksi sinänsä. Mies ai anna verellä mässäilyn varastaa elokuvansa muita arvoja.

Tarantinon nerokkuus todistaa jälleen olemassaolollaan näyttelijöiden ja musiikin valinnassa. Pam Grier ratsastaa eteemme suoraan 70-luvulta mystillisenä, sensuellina ja sanavalmiina. Robert Forsterin elämää ja tv:n takavuosien sarjafilmejä nähneet kasvot herättävät eloon työhönsä kyllästyneen takuumiehen ja nostavat miehen Oscar-ehdokkaiden joukkoon. Kummankin roolityö istuu Tarantinon LA:n sivukaduille ja rahvaan ostoskeskuksiin kuin nakutettu.

Jackson saa jälleen supliikkimiehen hommat ja miehen ulosannista ei kertakaikkiaan voi olla nauttimatta. Ordell on kuitenkin paljolti erilainen kuin Pulp Fictionin Jules. Ordell on itserakas nilkki, jonka kasvoilla viivähtelee niin pelon kuin raivonkin purkaukset. Robert De Niro puolesta taas vetoa voi lyödä koska tahansa. Hölmön ja niukkasanaisen vankilakundin roolissa mies olisi varmasti istunut ehdokasjoukossa odottelemassa patsasgaalaa, mikäli Jackie Brown olisi ilmestynyt jenkeissä jo keväällä. Bridget Fonda tekee yksinkertaisesti parhaan roolinsa vesipiippua pulputtavana rantapummina. Myös Michael Keaton on mies paikallaan.

Jos pystyy hyväksymään muutokset osaksi kehitystä, jatkaa Quentin Tarantino hienosti poikkeuksellista elokuvantekijän uraansa. Pulp Fictionin jälkeiseen hypeen kyllästyneille Jackie Brown tuo hyviä uutisia. Se on upea elokuva kiehtovista henkilöistä.

Teksti: Jari Rantala

Tuoreimmat aiheesta

Elokuvat