USA 2005. Ohjaus & käsikirjoitus: Paul Weitz. Tuotanto: Rodney M. Liber, Andrew Miano. Kuvaus: Remi Adefarasin. Leikkaus: Myron I. Kerstein. Pääosissa: Dennis Quaid, Topher Grace, Scarlett Johansson, Marc Helgenberger, David Paymer, Philip Baker Hall. Kesto: 109 min.
Globaali yritysjättiläinen sulauttaa pienemmän firman itseensä ja pistää kuviot uusiksi ruohonjuuritasoa myöten. Kyse ei ole siitä, että suuryritys pelastaisi kituvan bisneksen kuiville vaan ahneesta halusta rypistää menestyksestä viimeinenkin pisara irti. Työntekijöitä arvostanut toimintakonsepti joutaa ensimmäisenä romukoppaan. Potkuilta säästyneitä odottaa entistä karumpi työtahti jatkuvasta veitsi kurkulla -motivoinnista puhumattakaan. Kuulostaako tutulta? Paul Weitzin uusi elokuva In Good Company sivuaa raadollista "tulos tai ulos" –mentaliteettia, mutta tapa ja suunta minkä se valitsee muokkaa lopputuloksesta yllätyksellisen ja hienon.
Dennis Quaidin esittämä Dan Foreman on keski-ikäinen markkinointipomo menestyksekkäässä urheilulehdessä. Kun julkaisu siirtyy suuressa yrityskaappauksessa enigmaattisen miljonääri Teddy K:n (Malcolm McDowell) omistukseen, saa Dan pian huomata uusien tuulien puhaltavan vanhoilla käytävillä. 26-vuotias ihmepoika Carter Duryea (Topher Grace) syrjäyttää Danin osaston johdossa ja veteraani joutuu nielemään arvovaltatappion kirvelevin mielin. Arvonalennus tuntuu myös palkassa ja pahimmalla mahdollisella hetkellä: vaimo Ann (Marc Helgenberger) on raskaana ja vanhin tytär Alex (Scarlett Johansson) mielii kalliiseen newyorkilaiseen yliopistoon.
Vaikka ainekset nöyryyttävään kyykytysdraamaan ovat olemassa, ei ohjaaja-käsikirjoittaja Weitz suostu kyntämään kovien ja pehmeiden arvojen kliseisintä uraa. Päinvastoin Weitz jakaa sympatiansa tasan kaikkien läsnäolijoiden kesken. Elokuva lähtee systemaattisesti rakentamaan kokonaisia ihmisiä ja aitoja kohtaamisia pelkkien karikatyyrien sijaan. In Good Company ei sorru halpahintaisiin ratkaisuihin tai syyttävään sormenosoitteluun – tällä kertaa kaikkea ei ole pureskeltu katsojalle valmiiksi.
Quaidin rutiinilla tulkitsema Dan on hieman ukkoontunut yrmy, jolla on selviä vaikeuksia päästää irti itsenäistyvästä esikoisestaan. Danin ja Alexin suhde aaltoilee jossain sentimentaalisen isä-tytär-bondauksen ja pesästä lentäneen lapsen emotionaalisen etäisyyden välimaastossa. Kun Alex tutustuu ja ihastuu Carteriin, saa isä elämänsä halvauksen. Alamittainen kiusankappale on työpaikan lisäksi pilaamassa tyttärenkin. Sehän ei käy päinsä, ei sitten millään.
Jotta In Good Companyn arvon voisi jollain tavoin etukäteen hahmottaa, on pakko kehaista erityisesti Carteria esittävää Topher Gracea (tv:n 70's Shown päähenkilö-Eric!). Grace sukeltaa henkilöhahmonsa nahkoihin sellaisella antaumuksella, ettei kyynisempikään katsoja voine olla heltymättä tämän miellyttämishaluisen mutta moniongelmaisen nuoren miehen edessä. Carter ei ole mikään korporaatio-käärme, minkä ensimmäisenä havaitsee Scarlett Johanssonin tarkkavaistoinen Alex. Nuorten välille kehkeytyvä suhde on hellyttävän kömpelö, vielä lapsenkengissä eteenpäin rientävä romanssi. Jotain sellaista, mitä tuskin he itsekään ymmärtävät, isästä nyt puhumattakaan.
Ehdottomasti tutustumisenarvoinen In Good Company rinnastaa liikemaailman perheeseen, mutta se ei tee sitä liian ilmeisellä tai imelällä tavalla. Se arvostelee hienovaraisesti multikansallisten yritysdiktatuurien arroganssia; sanahelinää, joka mahdottomia maalaillessaan unohtaa yksilön oman onnensa nojaan. Foremanien perhe on yhteisyritys sekin. Hyvinhoidettuna tämän inhimillisimmän yksikön hyvinvoinnista riittää jaettavaa myös sisäpiirin ulkopuolelle.
Teksti: Outi Heiskanen