Ice Age 4: Continental Drift, USA 2012. Ohjaus: Steve Martino, Mike Thurmeier. Käsikirjoitus: Michael Berg, Jason Fuchs, Mike Reiss. Kuvaus: Renato Falcao. Leikkaus: James Palumbo, David Ian Salter. Musiikki: John Powell. Tuotanto: John C. Donkin, Lori Forte. Kesto: 88 min.
Ensimmäisestä Ice Agesta on pian 10 vuotta. Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään tuottoisaksi todistettua ideaa on mielekästä jatkaa, jottei se tuntuisi silkalta rahastukselta? Ice Age on säilyttänyt laatunsa paljon paremmin kuin Shrek, joka huiman ykkösosan jälkeen koki nopean lässähdyksen. Neljäs Ice Age on kelpo elokuva, vaikka vitsit ja teemat ovatkin ammennettu jälleen samasta lähteestä. Sarja saisi nyt kunniakkaasti päättyä. Aikansa kutakin.
Tammenterhoaan yhä maanisemmin jahtaava jyrsijä saa uudessa elokuvassa aikaan mannerten repeämisen. Mammutti Manu, sapelihammastiikeri Diego ja laiskiainen Sid ajautuvat keskelle loputonta merta, aluksenaan valtava jäälohkare. Luvassa on huvipuistomaista kyytiä, myrskyn silmässä kieppumista, valaan suussa matkaamista ja taisteluja jääkauden merirosvoja vastaan. Merirosvot viekoittelevat vastustajiaan ansaan lumoavilla harhakuvilla, joita on ilo katsella.
Uusia hahmoja ovat Manun Kirsikka-tyttären ihastus Ethan ja tämän kintereillä liikkuva lauma mammuttipissiksiä, jotka stressaavat lähinnä kampauksestaan ja imagostaan. Teinien kasvukivut ja kapinointi tuntuvat tarinassa hitusen väkinäisiltä. Muita tuoreita tuttavuuksia ovat häijy ja huonohampainen merirosvokuningas kapteeni Gutt ja Sidin höppänä isoäiti, jolla on puolestaan tekohampaat hukassa ja kehno henkilökohtainen hygienia. Erittäin hauskoja ovat otukset, joita uhkaava tuho ei hetkauta, koska he ovat omien sanojensa mukaan hermoilemiseen liian tyhmiä.
Perhe ja tosiystävyys kestävät tarinassa kuopat ja kolhut. Oudot ja vähän rumemmatkin löytävät paikkansa eri eläinlajien muodostamassa perheyhteisössä. Tämän saa kokea mm. positiivisen ajattelun lähettiläs Sid. Paha saa palkkansa ja oravan ahneus kostautuu kunnolla. Poikamies Diegokin rakastuu lajitoveriinsa, kovapintaiseen Shiraan, joka ei kestä tulla kutsutuksi kisuksi. Vimmainen orava tammenterhonsa perässä tarjoaa hyväksi havaittua sanatonta komediaa ja on ainakin aikuiskatsojasta jälleen kerran se elokuvan hilpein tyyppi.
Elokuvan perhekäsitys on modernisti avara, mutta sen sanoma perinteinen: vaikka mantereet halkeavat, ne eivät kykene erottamaan perheitä ja ystäviä. Nykyisin katsojalla on erityisesti animaatioiden kohdalla todella valinnanvaraa. voi nähdä 3D:nä, 2D:nä, suomeksi puhuttuna ja originaaliversiona.
