Historiantutkimus itänaapurin puristuksessa

Historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) ei kumartele konsensusta. Hän jaksaa ja haluaa yhä täräytellä suomalaista historiantutkimusta kuin kylähäihin tunkeutunut kuokkavieras juhlamenoja.

Pohjalaisen professorin teesi on, että suomalaisen historiantutkimuksen ominaispiirre on ”yhden koulukunnan ja senkin puitteissa yhden ainoan tulkinnan hallitsevuus”. Valtavirrasta poikkeavia tulkintoja niin vuodesta 1918 kuin kesän 1944 torjuntavoitoista, joita hän itse on kunnostautunut tutkimaan, pidetään provokaatioina, riidankylvämisenä ja jopa yhteiskunnallisen veneen keikuttamisena. Konsensushakuisuus johtuu Suomen geopoliittisesta asemasta Neuvostoliiton/Venäjän naapurissa.

Historiantutkimuksella ja opettamisella on ollut tiukka valtioyhteys jo 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä asti, Ylikangas kirjoittaa. Ylhäältä päin on vaikutettu eri voimalla tsaareista sotien jälkeiseen Urho Kekkosen aikaan, ja varovaisuus jatkuu yhä. Hän kertoo kirjassaan suoraan ja rivien välistä omien tulkintojensa saamasta nuivasta vastaanotosta, viimeksi erityisesti koskien Suomen suhteita Saksaan talvisodassa ja välirauhan aikana.

Hän vertaa tilannetta käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja Nato-kysymykseen. Siinä ollaan kieli keskellä suuta, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Historiantutkimus ja –opetus on samalla myös osa kansallista henkistä selkärankaa ja puolustuspolitiiikkaa.

Valtiovaltakytkennällä on Ylikankaan mukaan ollut se vaikutus, että länsimaiseksi yhteiskunnaksi historiantutkimus Suomessa on yhden totuuden esittämistä. Sen seuraus on, että tutkijat ovat varovaisia tulkinnoissaan koska eivät halua riitoja. Niinpä ”suuriin” menneisyyden saumakohtiin ei tartuta sellaisella otteella kuin Ylikangas toivoisi.

Väitöskirjoja tehdään siten paljon ajallisesti ja teemallisesti aiheista, jotka eivät hänen mielestään ole keskeisintä kansallista historiaamme tärkeinä aikoina ja hetkinä. Ylikangas ei kuitenkaan tarkoita, että nämä väitökset olisivat sinänsä vähäpätöisempiä ja vähemmän ammattimaisesti tehtyjä.

Lisäsyyn varovaisuuteen hän löytää netistä. Tutkijoiden saama palaute verkossa keskittyy tutkimuksen sijaan heidän kuviteltuun/oletettuun poliittiseen maailmankuvaansa, ja hyökkäykset ovat liejumäärältään sitä luokkaa, että paksunahkaisinkin alkaa haluta suojaan alan akateemisiin julkaisuihin, ehkä myös vierailla kielillä ilmaistuna. Voi tietysti ja valitettavasti sanoa, että nettirapa loiskuu kaikkialla, mikä ei tietenkään paranna asiantuntevaa keskustelua missään päin maailmaa.

Kirjassa on jopa miniesseemäinen katsaus suomalaiseen mentaliteettiin (missä korostuu Ylikankaalle tuttu rikollisuus), jonka mukaan suomalaisille on tyypillistä epäonnistumisen pelko, mikä osaltaan estää omien näkökulmien ja tulkintojen esiin tuomisen.

Ylikangas on suomalaiseksi ärhäkkä tutkija ja voimakas persoona. Jokainen tieteenala kaipaa unilukkareita ja ravistelijoita, erityisesti historia, joka sekä on yhteiskunnassa yleensä että toteutettavassa politiikassa perusteluineen tiukasti kiinni olevaa. Ehkä on vain kovin suomalaista edes korostaa tätä seikkaa.

Ylikangas kaipaa totuuden sijaan tulkintoja ja asiantuntevia näkemyksiä. ”Totuutta historioitsija ei voi saavuttaa eikä edes todistaa, että olisi onnistunut sitä lähestymään. Sen sijaan hän saattaa enemmän tai vähemmän vakuuttavasti osoittaa, että on rehellisesti ja ammattitaitoisesti pyrkinyt kadonneen todellisuuden hahmottamiseen. Säästyykö hän näin menetellen kritiikiltä ja poliittisilta leimoilta, on toinen asia.”

Ylikangas myös pohtii historiantutkimuksen eri koulukuntia. Onko menneisyydessä tärkein vaikuttava voima ollut materia eli talous, vai henki ja idea eli aate? Hänelle ei ole olemassa ensisijaista historiallista muutosvoimaa (jos sellainen on, se kertoo tutkijan ennakkoasenteesta, Ylikangas toteaa). Tärkeintä tutkijalle ovat ihmisten, erityisesti vallassa olevien, tekemät päätökset, joilla on pyritty johonkin tavoitteeseen. Kuka, ketkä, miksi, milloin, millä tavoitteella, kuka vastusti ja mitkä olivat päätösten seuraukset.

Historiantutkimus ja –opetus on ollut Suomessa tärkeä, kansakunnan minäkuvaa luova ja ylläpitävä ala. (Esimerkiksi Yhdysvalloissa yhteisunnallisesti kiistellympää lienevät luonnontieteet ja niiden soveltaminen, esimerkiksi kantasolututkimus ja sen rahoitus.) Omat kouluhistoriamuistoni ovat kylmän sodan ajalta, yliopistossa historiaa opiskellessani itänaapurissa mullistui yhteiskuntajärjestys, ja maailma tuntui muutenkin avartuvan - myös tutkimuskohteissa ja –näkökulmissa.

Kirjassa on tietenkin jo aiheensa takia alan sisäistä mittelöä. Kaikkea ja kaikkia ei ole mainittu nimillä, erityisesti lähivuosilta, mutta asiaan vihkiytyneet tunnistavat rivien välit.

Suurelle yleisölle on hyvä lukea yleistä ja perusteltua pohdintaa historiasta(mme).

Janne Hopsu

Arvioitsija toimii ulkomaantoimittajana MTV Uutisissa