Hekki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House. 2015. 253 s.
Historioitsija Heikki Ylikangas (s. 1937) ei kumartele konsensusta. Hän jaksaa ja haluaa yhä täräytellä suomalaista historiantutkimusta kuin kylähäihin tunkeutunut kuokkavieras juhlamenoja.
Pohjalaisen professorin teesi on, että suomalaisen historiantutkimuksen ominaispiirre on ”yhden koulukunnan ja senkin puitteissa yhden ainoan tulkinnan hallitsevuus”. Valtavirrasta poikkeavia tulkintoja niin vuodesta 1918 kuin kesän 1944 torjuntavoitoista, joita hän itse on kunnostautunut tutkimaan, pidetään provokaatioina, riidankylvämisenä ja jopa yhteiskunnallisen veneen keikuttamisena. Konsensushakuisuus johtuu Suomen geopoliittisesta asemasta Neuvostoliiton/Venäjän naapurissa.
Historiantutkimuksella ja opettamisella on ollut tiukka valtioyhteys jo 1800-luvun alkuvuosikymmeniltä asti, Ylikangas kirjoittaa. Ylhäältä päin on vaikutettu eri voimalla tsaareista sotien jälkeiseen Urho Kekkosen aikaan, ja varovaisuus jatkuu yhä. Hän kertoo kirjassaan suoraan ja rivien välistä omien tulkintojensa saamasta nuivasta vastaanotosta, viimeksi erityisesti koskien Suomen suhteita Saksaan talvisodassa ja välirauhan aikana.
Hän vertaa tilannetta käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja Nato-kysymykseen. Siinä ollaan kieli keskellä suuta, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Historiantutkimus ja –opetus on samalla myös osa kansallista henkistä selkärankaa ja puolustuspolitiiikkaa.
Valtiovaltakytkennällä on Ylikankaan mukaan ollut se vaikutus, että länsimaiseksi yhteiskunnaksi historiantutkimus Suomessa on yhden totuuden esittämistä. Sen seuraus on, että tutkijat ovat varovaisia tulkinnoissaan koska eivät halua riitoja. Niinpä ”suuriin” menneisyyden saumakohtiin ei tartuta sellaisella otteella kuin Ylikangas toivoisi.