USA 1990 Ohjaus: John McNaughton. Käsikirjoitus: John McNaughton; Richard Fire. Kuvaus: Charlie Lieberman. Tuotanto: John McNaughton, Lisa Dedmond, Steven A. Jones. Pääosissa: Michael Rooker, Tracy Arnold, Tom Towles.
John McNaughtonin raudanluja legendaarinen esikoisohjaus sanelee kauhuelokuvalle uudet naturalistiset ja käsinkosketeltavan järkyttävät ulottuvuudet. Henry Lee Lucas - Sarjamurhaaja on saanut ideansa tosielämän sarjamurhaajasta Henry Lee Lucasista, joka on väittänyt tappaneensa toistasataa ihmistä.
Henry tappaa ihmisiä ilman sen suurempia motiiveja. Hän ei kuule ääniä, eikä raivoa vaahto suussa. Hän myöntää tappaneensa äitinsä, mutta ei ole varma tekikö sen puukolla vai millä. Henryn kämppäkaverin Otiksen sisko Becky tulee eräänä päivänä käymään, aikoo jäädä muutamaksi viikoksi. Henry alkaa luulla ihastuvansa Beckyyn. Otis haluaa äkkiä tappaa jonkun. Henry lupaa opettaa...
Yhdysvaltain elokuvatarkastamo M.P.A.A. leimasi McNaughtonin elokuvan kylkeen sen valmistuttua leiman X, josta yleensä saavat nauttia vain raatopornoleffat. Markkinointi on moisen luokituksen jälkeen käytännöllisesti katsoen jäissä. Ohjaajan kysyessä mitkä kohdat vaativat X-luokitusta, laitoksesta vastattiin: "Koko juttu". Kuten edelläkerrotustakin paistaa, kyseessä ei ole mikään tavallinen, olankohautuksella ohitettava teos. McNaughton ei ole ympännyt elokuvaan syyn ja seuraamuksen, rikoksen ja rangaistuksen, eikä oikean ja väärän oppia. Ohjaaja esittää kuvaelman sarjamurhaajan arjesta ja elämän parista käännekohdasta toteavan kuivasti ja äärimmäisen realistisesti.
Michael Rooker (Mississippi palaa, JFK, Cliffhanger) tulkitsee ihmisen pimeää kuvajaista ilmiömäisen ilmeettömästi. Henry ei kaipaa motiiveja ja syitä tekoihinsa, jotka hänen on pakko tehdä. Henry on yksinkertaisesti paha.
Henry lakaisee komeroon monia aikamme "rankkoja" kauhuhötkyilyjä. Filosofoiva Hannibal Lecter tai rääväsuu Max Cody vaikuttavat sirkuspelleiltä Henryn kylmän performanssin edessä. John McNaughton lataa debyytillään silmien eteen sellaisen katsomiskokemuksen, jota ei kakoamatta niellä.
Teksti: Jari Rantala