Helena Petäistön kolumni: 40 vuotta sitten Ranska mullistui – nyt Mitterrandin perintö on täysin kuollut

Ranskan ensi toukokuun presidentinvaalien toisella kierroksella tuskin nähdään lainkaan vasemmiston ehdokasta, kirjoittaa kolumnissaan MTV Uutisten entinen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö.

Maan vasemmiston kannatus on romahtanut niin perusteellisesti, että kuluneen viikon epäonnistuneet juhlallisuudet vuoden 1981 historiallisen riemuvoiton johdosta vain korostivat sen nykyisen alennustilan syvyyttä. Näyttää siltä, etteivät riitelevät vasemmistopuolueet pääse sopuun edes yhteisestä presidenttiehdokkaasta.

Toukokuun 10. päivä 1981 on jäänyt Ranskan lähihistoriaan maan vasemmiston suurena läpimurtona, jonka järisytti gaullistien luomuksen, porvarillisen viidennen tasavallan, perustuksia. Ranskan kansallissankarin, kenraali Charles de Gaullen itselleen räätälöimä perustuslaki oli antanut tasavallan presidentille lähes monarkiaa muistuttavat vahvat valtaoikeudet. Kun tämän länsimaiden vahvimman presidentinvallan nappasikin sitten ensimmäistä kertaa sosialistipuolueen nokkamies François Mitterrand, oli maa täysin sekaisin.

Oikeisto pelkäsi aidosti Ranskan romahtavan, eikä vasemmisto tosiasiassa oikeasti tiennytkään, mitä ihmettä se osaisi voittamallaan vallalla tehdä lähes 30 vuoden vallan kahvasta poissaolonsa jälkeen. Vain brexit-kansanäänestyksen seuraavan aamun epäuskoisuus ja voittajien pöllämystyneisyys oli samaa luokkaa kuin ranskalaisten järkyttyminen tuona toukokuisena vaaliyönä ja seuraavana aamuna. Tosiasiassa Mitterrand taisi olla koko vasemmiston ainoa, joka tiesi, mitä tehdä.

"Onko Eiffel yhä pystyssä?"

Mutta juhlia kansanjoukot kyllä osasivat senkin edestä. Ranskan sosialistipuolue oli ottanut symbolikseen ruusun, joka sitten myöhemmin kopioitiin muuallekin. Yli 200 vuotta Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen kansa ryntäsi taas Bastiljin aukiolle, mutta tällä kertaa kädessään punaruusu seipäiden sijasta. Myös fiini Avenue des Champs Élysées täyttyi näistä vasemmiston väsymättömistä juhlijoista aamunkoittoon asti.

Aamulla tuoksui ruusu Ranskan kaikilla lehtikioskeilla, sillä vasemmistolehti Libération oli painettu vaaleanpunaiselle, ruusuntuoksuiselle paperille. Vasemmistoliberaalin Le Monden etusivulla oli sen legendaarisen pilapiirtäjän, Plantun, osuva piirros. Siinä pariisilainen porvarispariskunta heräsi vaalien jälkeiseen aamuun, Monsieur avasi makuuhuoneen verhot, ja sänkyyn jäänyt Madame kysyi ääni väristen:

– Onko Eiffel-torni vielä pystyssä?

Virkaanastujaispäivänä hetken historiallisuuden tajunnut Mitterrand meni kannattajineen Panthéonin aukiolle kädessään neljä tulipunaista ruusua, jotka hän sitten vei yksin pyhätön neljään Ranskan vasemmistolle tärkeän suurmiehen hautaholviin, joukossa vastarintaliikkeen sankari Jean Moulin. Klassinen musiikki soi ja pylväisiin ja holveihin asetetut tv-kamerat tallensivat vakavailmeisen presidentin teatraalisen vaelluksen historian tunnustamien suurmiesten luo, jollaiseksi hän taisi jo silloin laskea itsensäkin.

Mullistus

Eikä aikaakaan, kun Monarkki-Mitterrand otti  -  Suomen mallin mukaan. -  kommunistit mukaan hallitukseen ja ehätti julistamaan vaatimattomasti: ”Runsaskätinen Ranska näyttää maailmalle tietä.” Maan vasemmiston ruohonjuuritasolla uskottiin ihan oikeasti ranskalaisen sosialismin ainutlaatuisuuteen ja ylivoimaisuuteen.

Mitterrand teki nopeasti tärkeimmät sosiaaliset uudistuksensa, laski eläkeiän 60 vuoteen ja antoi kaikille kansalaisille viidennen lomaviikon. Syksyllä 1981, kun Suomessa MTV oli juuri saanut uutisensa, pääsin tekemään elämäni ensimmäisen tv-jutun siitä, että Mitterrand poisti kuolemantuomion Ranskasta Euroopan viimeisenä maana.

Giljotiini sai mennä museoon, mutta samaan aikaan pakenivat pääomat maasta Sveitsin pankkiholveihin. Lopulta käyttöön jouduttiin ottamaan valuuttasäännöstely, ja Mitterrand oli jo irrottamassa frangia Euroopan valuuttakäärmeestä, kunnes tuli järkiinsä ja teki pakon edessä täyskäännöksen ja lähti talouskurin tielle. Valtionkassa ammotti tyhjyyttään. Se siitä sosialismikokeilusta.

Euroopan yhdistäjä

Mutta Ranskan historiaan Mitterrand jäi ainoana kahden 7-vuotiskauden presidenttinä syöpään sairastumisestaan huolimatta. Euroopan historiaan hän nousi valtionpäämiehenä, joka junaili yhdessä Saksan liittokansleri Helmut Kohlin kanssa Euroopan yhteismarkkinat ja yhteisen valuutan, euron. Valokuva Mitterrandista ja Kohlista käsi kädessä Verdunin juoksuhaudoilla jäi koulukirjoihin Euroopan rauhan vahvaksi symboliksi.

Ei siis ihme, että joka kymmenen vuoden välein Ranskan vasemmisto on juhlinut toukokuun 10. päivää näyttävästi. Eräs pariisilaistuttavani innostui jopa antamaan koiranpennulleen nimen ”Dis-Mai”, Kymmenes toukokuuta. Vielä kymmenen vuotta sitten, 30 vuotta Mitterrandin voiton jälkeen, maan sosialistipuolue juhli päivää komeasti Pariisin vasemmalla rannalla Rue Solférinon varrella sijainneessa puolueen prameassa päämajassa ja järjesti suuren ulkoilmakonsertin Bastiljin aukiolla.

Romahdus

Mutta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, Rue Solférinon hieno päämaja on enää muisto vain ja konkreettinen osoitus entisen suuren puolueen alennustilasta. Jos sosialistipuolueen kannatus oli Mitterrandin voittaessa 50 prosentin luokkaa, on se tänä päivänä enää 13 prosentin luokkaa. Koko vasemmiston yhteenlaskettu kannatus noin 27 prosenttia. Niillä luvuilla ei puolueessa ole mitään syytä juhlistaa entisiä suuruuden aikoja.

Viime tiistaina vain kourallinen Mitterrandin uskollisia musketöörejä, kuten ainoa toinen entinen sosialistipresidentti François Hollande ja entinen pääministeri Lionel Jospin kokoontuivat nostalgiseen tilaisuuteen, josta Hollande julisti puheessaan, että kyllä vain Ranskan sosialistipuolueella on yhä annettavaa. Puhe ei vakuuttanut ketään.

Juhlapäivänä pieneksi kutistuneen sosialistipuolueen nykyinen nokkamies, näkymättömäksi jäänyt Olivier Faure otti osaa mielenosoitusmarssiin ilmastonmuutoksen vaatimien toimien puolesta. Hän selitti sen olevan puolueensa kehittymistä tämän päivän vaatimusten mukaan.

Mutta unohti, ettei tämä Euroopan viimeinen sosialistipuolue ole ihan päivitetty, kun se ei ole vieläkään virallisesti hyväksynyt markkinataloutta, vaikka suurin osa Euroopan sosialidemokraattisista puolueista teki sen jo 1970-luvulla.

Rämäpää

Ranskan enemmistövaalitavan johdosta maassa on käytännössä ollut 1950-luvulta lähtien Britannian kaltainen kaksipuoluejärjestelmä, jossa ei sateenkaarihallituksia tunneta. Valtaa on pitänyt joko maltillinen oikeisto pienen keskustan tuella tai sosialistit pienten vasemmistopuolueiden tuella.

Mutta viisi vuotta sitten nousi Hollanden sosialistihallituksesta nuori rämäpää talousministeri Emmanuel Macron. Hän räjäytti koko järjestelmän, joka esti kaikki välttämättömätkin uudistukset niitä kipeästi tarvitsevassa maassa. Sillä jos oikeistohallitus uudisti, seuraava vasemmistohallitus usein purki talousuudistuksen, ja samoin oikeistohallitus purki monta kertaa sosiaaliuudistuksia. Kun Macron modernina sosialidemokraattina yritti purkaa Ranskan tahmeaa työlakimöykkyä yrityksille suosiollisemmaksi, ei se passannutkaan oikeistolle, vaikka se itse vallassa ollessaan ajoi juuri sitä.

Macron julisti oikeisto-vasemmisto -kahtiajaon aikansa eläneeksi ja keräsi kannatuksensa niin vasemmiston kuin oikeistonkin maltilliselta laidalta, keskeltä – ja voitti. Iso osa sosialisteja äänesti Macronia, ja yksi nykyhallituksen vahvimpia jäseniä on yhä entinen sosialisti ja puolustusministeri, nykyinen ulkoministeri Jean-Yves Drian. Tynkäsosialistipuolue on vailla vahvaa johtajaa, eikä sillä ole enää oikein mitään uskottavaa ehdotettavaakaan ranskalaisille.

Tuittupää kantona kaskessa

Koko Ranskan vasemmiston tila vuosi ennen presidentinvaaleja näyttää toivottomalta, eikä kukaan usko, että se mitenkään yltäisi vaalien toiselle kierrokselle. Pientä ihmettä nimittäin vaatisi sekin, että se ylipäätään onnistuisi nimittämään yhteisen presidenttiehdokkaan, jota koko vasemmisto voisi kannattaa. Yhteinen ehdokas on kuitenkin aivan ehdoton edellytys edes pieneenkään mahdollisuuteen yltää toiselle kierrokselle. Kaukana ovat siis ”vanhat hyvät ajat”, jolloin toisella kierroksella taistelivat aina sosialistien ja maltillisen oikeiston ehdokkaat.

Ranskan Vihreiden johtaja Yannick Jadot teki aloitteen koko vasemmiston kokoontumisesta, yhteisen ohjelman laatimisesta ja yhteisen ehdokkaan valinnasta. Ihmeenä on pidetty jo sitä, että kokous todellakin onnistuttiin pitämään, ja että jatkoakin on luvassa. Mutta joukosta puuttui kuitenkin Ranskan vasemmiston vahvin hahmo, tuittupää nimeltä Jean-Luc Mélanchon. Hepulla oli nimittäin paljon tärkeämpiä kiireitä, kun juuri silloin piti mennä Kuubaan tapaamaan aateveljiä.

Entinen sosialisti, kauemmas vasemmalle siirtynyt oman tien omalaatuinen kulkija Mélanchon on nyt koko Ranskan vasemmiston kantona kaskessa. Hän koki viisi vuotta sitten karmean pettymyksen, kun ei päässytkään presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Se jäi 19,6 prosentin kannatuksella niin harmillisen vähästä kiinni, että hän on jo nyt julistanut ehdokkuutensa oman Insoumises -puolueensa riveistä. Äärivasemmistolaisen puolueen provosoiva nimi tarkoittaa alistumattomia, ja puolue olikin pitkään Macronin äänekkäin vastustaja oppositiossa kunnes äärioikeiston Marine Le Pen heräsi oman vaalitappionsa jälkeisestä horroksesta.

Entinen opettaja Mélanchon tempaa loistavilla puhujantaidoillaan kuulijat mukaan. Viime vaaleissa hänen taitava imagonrakentajansa sai luoduksi tälle usein huonosti käyttäytyvälle räyhääjälle jopa inhimillisen kuvan kvinoaa syövästä, aikaansa seuraavasta modernista miehestä, vaikka hänen kannattajansa tuskin edes tiesivät, mitä kvinoa on.

Mutta sen jälkeen Mélanchon on taas ennättänyt räyhätä jopa virkavallalle siinä määrin, ettei muu vasemmisto lähde hänen taakseen. Kommunistipuolue olisi voinut olla ainoa, joka olisi saattanut kannattaa häntä, mutta nyt tämä auringonlaskun puoluekin on mennyt ilmoittamaan ikiomasta ehdokkaastaan, johtajastaan Fabien Rousselista.     

Herra vai Hidalgo?

Vihreiden Jadot, vasemmiston yhtenäisyyden puolestapuhuja, ehdottaa nyt edes vihreiden ja sosialistien yhteisehdokasta. Sosialistien uskottavin nimi ehdokaspörssissä on Anne Hidalgo, Pariisin pormestari ja sosialistien joukossa kaikkein vihrein. Hidalgo muuttanut Pariisin kadutkin pyöräteiksi. Mutta Hidalgokaan ei yllä edes kymmenen prosentin kannatukseen. Siihen ei yllä enää Mélanchonkaan eikä siis yksikään vasemmiston tähän mennessä nousseista nimistä.

Yhtä mahdotonta kuin vasemmiston yhteisen ehdokkaan löytäminen on yhteisen ohjelman laatiminen. Mélanchon on EU:n suurisuinen vastustaja, kun taas sosialistit ja vihreät ovat EU:n kannattajia. Myös suhtautuminen ydinenergiaan ja maahanmuuttoon ovat jakavia tekijöitä

Mutta ilman yhteistä ehdokasta ja yhteistä ohjelmaa Ranskan vasemmistolla ei ole enää mitään jakoa, kun ensi toukokuussa maassa valitaan sopivaa miestä tai naista länsimaiden vahvimpaan presidentinvirkaan. Sen sijaan maa ajautuu vääjäämättä kohti viisi vuotta sitten tapahtuneen toistoa eli Emmanuel Macronin ja äärioikeiston Marine Le Penin vastakkainasettelua toisella kierroksella. Mitterrand joutuu taas kääntymään haudassaan.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja