Suomi, 2002. Ohjaus: Matti Ijäs. Käsikirjoitus: Matti Ijäs, Heikki Reivilä. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Tuotanto: Kari Sara. Pääosissa: Sulevi Peltola, Mikko Alanko, Petteri Summanen, Rea Mauranen. Kesto: 90 min.
Matti Ijäksen uutuus on kotimaisen elokuvavuoden synkin komedia ja samalla vuoden vakuuttavin ja vaikuttavin työ. Tarina isästä, pojista, haavoittavasta kunnianhimosta, häpeästä, kipeistä muistoista ja rikkinäisistä rakkauksista, on komeiden roolitöiden suurta juhlaa. Ijäs on aina ollut vahva henkilöohjaaja - hän ohjaa harvakseltaan, mutta laatuun on aina voitu luottaa.
Ijäksen ja Reivilän käsikirjoittama tarina on täynnä fantastisia henkilötyyppejä, joihin näyttelijät puhaltavat taitavasti hengen. Elokuvan miehet ovat sosiaalisesti kyvyttömiä rassukoita, joita arvaamattomat ja vahvat naiset pyörittelevät miten lystäävät. Naurettavimmissa tyypeissäkin on jotakin haurasta ja surullista, ja röyhkeyden ja julmuuden takana jotakin säälittävää. Elokuvan traagisin hahmo on Petteri Summasen esittämä Jamppa, perheen vanhempi poika, joka nai kaikkia naisia muttei pysty kasvamaan aikuiseksi. Hänen pikkuveljensä Kusti (Mikko Alanko) on veljensä tavoin joutunut alistumaan isänsä sairaalloisen ankaraan nyrkkeilyvalmennukseen. Pienimmätkin roolit on huolella kirjoitettu ja näytelty. Elokuvan ehdottomasti kirkkain tähti on kuitenkin kivikasvo Sulevi Peltola, mies, joka on rakentanut menneisyyden ja tunteidensa ympärille panssarin, jota lempi yllättäen alkaa sulattaa.
Haaveiden kehä on monen tarinan rikas, hienosti punottu kudelma. Nyrkkeilyhulluus ja vanhempien kunnianhimo on vain yksi tarina monien surkuhupaisten tarinoiden joukossa. Elokuvan dialogi on yllättävää, julmaa ja hervotonta, parhaimmillaan kaikkia näitä yhtä aikaa. Ijäksen elokuvien hidastempoisuus on niiden voima, vaikka tunnen niitäkin, jotka vierastavat Ijäksen verkkaista kerrontaa. Mielestäni juuri se, että tapahtumille ja henkilöille annetaan aikaa kasvaa ja kehittyä, sitoo katsojan kiinni melankoliseen suomalaiseen todellisuuteen ja sen synnyttämiin traumoihin. Tragikomedia lienee suomalaisen elokuvan omin lajityyppi, jossa jurot ja jästipäiset henkilöt elävät puhumattominakin luontevasti. Ijäs uskoo kuvien voimaan, niin kuin elokuvaohjaajan kuuluukin.