USA 2002. Ohjaus: Steven Soderbergh. Käsikirjoitus: Coleman Hough. Tuotanto: Gregory Jacobs. Kuvaus: Steven Soderbergh. Leikkaus: Sarah Flack. Pääosissa: Catherine Keener, Julia Roberts, Blair Underwood, Nicky Katt, Mary McCormack, David Hyde Pierce, David Duchovny. Kesto: 101 min.
Hollywood elää taas yhtä itsekriittisistä kausistaan. Kyse lienee pyrkimyksestä uskottavuuden säilyttämiseen, kun säännöllisin väliajoin herätään tarkastelemaan elokuvabisneksen raadollisuutta ja pinnallisuutta. Al Pacino loi vastikään virtuaalisen supertähden latteassa Simone-satiirissa, ja nyt on Steven Soderberghin vuoro tarttua aiheeseen. Viime vuosien menestysten Mieletön juttu (1998), Erin Brockovich ja Traffic (2000) jälkeen Soderbergh on lunastanut itselleen sellaisen aseman että voi tehdä lähes mitä tahansa.
Isot tähdet Julia Robertsista ja David Duchovnystä lähtien ovat lähteneet kengännauhabudjetilla kuvattuun draamakomediaan, joka irvailee filmikaupungin ahneille, onnettomille ja eksyneille pelinappuloille. Kyseessä on (taas!) elokuva elokuvan tekemisestä: Francesca (Roberts) ja Calvin (Blair Underwood) esittävät pääosia romanttisessa draamassa, jossa myös Brad Pitt käy piipahtamassa. Kerronnan tasot sekoittuvat jatkuvasti toisiinsa, ja tosi on lopulta tarua ihmeellisempää.
Being John Malkovichista muistettava, mainio Catherine Keener esittää menestyvää mutta umpineuroottista elokuvatuottajaa Leetä, joka aikoo jättää käsikirjoittaja-miehensä (Frasierin David Hyde Pierce), koska tällä ei ole itsetuntoa. Nainen on järjestämässä syntymäpäiväjuhlia gurutuottajalle Gusille (Duchovny), mutta itse juhlakalu on kateissa. Lisäksi tutustumme Leen miestä metsästävään hierojasiskoon (Mary McCormack) ja egomaaniseen Hitler-näyttelijään (Nicky Katt), joka ottaa roolinsa pikkuisen liian vakavasti.
Kaikki Full Frontalin ihmiset hakevat epätoivoisesti itseään ja tarkoitusta elämälleen. Heidän hektistä hapuiluaan ja toisiinsa kietoutuvia kohtaloitaan seurataan yhden vuorokauden ajan odottamattomasti liikehtivällä käsivarakameralla, ja muutenkin leffan kerronta muistuttaa tanskalaisten keksimää Dogma-säännöstöä: se on kuvattu digivideokameralla oikeissa paikoissa lyhyen ajan sisällä, improvisointi korvaa usein kirjoitetun dialogin ja rakeinen kuva silotellun, ja näyttelijät ovat itse huolehtineet meikeistään ja vaatteistaan.