Onni koki talvi- ja jatkosodassa niin evakkotaipaleen kuin rintamamiehen elämän. Vaikka sirpaleet toivat Onnille elinikäisen säryn, mies on tehnyt töitä ja luonut itselleen uuden elämän uudessa kotipaikassa.
Onni koki ensimmäisen kosketuksen sotaan 14-vuotiaana, kun talvisota alkoi vuonna 1939. Onnin koti oli Valkjärvellä, vain kymmenen kilometrin päässä vanhasta Suomen ja Venäjän välisestä rajasta.
Venäjän puolelta alkoi sataa kranaatteja, ja koko perhe meni ojaan suojaan. Kranaattisadetta kesti kaksi tuntia. Perhe ei jäänyt odottelemaan evakuointikäskyä, vaan rupesi tekemään lähtöä.
– Meillä oli parikymmentä sotamiestä majoituksessa. He käskivät isän heti valjastamaan hevosen, jotta saadaan lapset ja vanhukset pois, Onni kertoo.
Perhe ehti ottaa mukaan jonkin verran muonaa ja vaatteita. Kiireellinen lähtö kostautui matkan varrella ja vaatepula vaivasi evakkoja. Eniten Onni on harmitellut sitä, että taloon jäivät myös kaikki valokuvat ja koulutodistukset.
Joukko ajoi Antreaan, jossa he luovuttivat hevosen suojeluskunnalle ja siirtyivät junaan. Matkaa länteen tehtiin kaksi ja puoli päivää. Humppilan asemalla vihdoin perhe sai nousta kyydistä.
– Sijoituimme mukavaan taloon, jossa asuimme vuoden ja kolme kuukautta. Saimme Virroilta pika-asutustilan, ja muutimme sinne maaliskuussa 1941, Onni sanoo.
Vaikka jatkosota alkoi kesäkuussa, Onnin perhe palasi kotiinsa Valkjärvelle. Kotitalo piharakennuksineen oli säilynyt ehjänä. Toivo ja usko kodin säilymiseen olivat vankkoja.
– Olihan se älytöntä, kun sota oli käynnissä. Pian tuli taas lähtö, Onni myöntää.
